Usvainen uni kirjoittajaleiristä

Mirka Ulanto kirjoittaminen , , , , ,

Vietin kolme päivää Anne Leinosen Usva-kirjoittajaleirillä, joka oli tarkoitettu scifin, fantasian ja vastaavien lajityyppien kirjoittajille. Se oli ensimmäinen kertani Usva-leirillä, joten odotin tapahtumaa kauhulla. Erityisesti pelkäsin saavani sellaista palautetta, joka tuhoaisi heiveröisen kirjoitusmotivaationi. Huomasin myös pelkääväni irrationaalisesti, että minulta tentattaisiin kirjoittamisesta jotakin liian henkilökohtaista, kuten ”miksi haluat kirjoittaa” – jostain syystä näiden kysymysten kohtaaminen toi eteeni asioita, joita en olisi halunnut nähdä.

Pelkoni eivät tietenkään toteutuneet.

Paikan päällä olin aluksi häkeltynyt. Liikaa ihmisiä samassa tilassa, liikaa epähallittavaa kaaosta, jonka keskellä olisi mahdotonta kyetä kirjoittamaan, liikaa muuttuvia tekijöitä ja epävarmuutta. Ensimmäisenä iltana lähinnä tutustuin ihmisiin ja paikkaan, ja sitä myöten sain tilanteen jäsennettyä. Kirjoittaminen alkoi onnistua, ja opin jopa nauttimaan siitä, että kirjoituspaikka ja -perspektiivi vaihtuivat.

Leirillä oli vapaan kirjoittamisen lisäksi ohjelmassa myös vertaispalautetta. Kirjoittajat antoivat toisilleen todella asiantuntevia kommentteja, ja oli hienoa lukea hyviltä kirjoittajilta erilaisia tekstejä, jotka kattoivat koko spefin kirjon. Palautteen perusteella aloin miettiä sitä, miten kirjoittamisessa vaivannäkö palkitaan. Lukijat tuntuvat haluavan lisää juuri sitä, mikä on työläintä tehdä. Pelkkä kirjoitettu teksti ei yleensä vangitse vaan kaikki se ylimääräinen työ: erityisen ilmaisuvoimainen kieli, mutkikkaaksi punottu juoni, huolella suunniteltu maailma, runsaat ja tarkat yksityiskohdat, todelliset historialliset tiedot, piiloviittaukset ja pienet vinkit, petaaminen ja rakenteelliset ratkaisut tai mitkä tahansa muut seikat, joita kirjoittaja on päättänyt lähteä työstämään askelta pidemmälle.

Toisten tekstien lukeminen viritti oikeaan mielentilaan, ja puhelinkatve sekä jatkuva vesisade varmistivat pysymisen asiassa. Iltaisin käytiin kiinnostavia keskusteluja, kuten miten kunkin ammatti tai tausta vaikutti kirjoittamiseen. Oli hyvä päästä peilaamaan itseään muihin, vaikka vielä tuntuikin, että olen muita alempana. Aloin kuitenkin nähdä jo viitteitä siitä, että se voisi olla perspektiiviharha. Minulle annettiin positiivista palautetta sarjakuvakääntämisestä ja onnistuin myymään pari kappaletta Hämärää teehetkeä, jonka selailukappale sai lupaavia naurahduksia.

Kirjoittajakeskusteluista sain muun muassa vinkin Frank-monihakutietokannasta, josta voi nähdä miten tiettyä teosta esiintyy eri kirjastoissa, sekä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, joka voi olla avuksi reaalimenneisyyteen liittyvässä taustatyössä.

Ensimmäinen varsinainen kirjoituspäivä rullasi hyvin. Sain tekstin etenemään lupaavasti, mutta seuraavana päivänä, vaikka tein kaiken samalla tavalla ja vaikka tarina oli jäänyt selkeään paikkaan mistä jatkaa, teksti ei nytkähtänytkään liikkeelle lainkaan. Ehkä päivittäinen luova kirjoittaminen ei vain sovi minulle, vaikka sitä niin usein tuputetaan ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin. Lähdin purkamaan tulppaa kävelylle, kun aurinko vihdoinkin tuli esiin. Metsäpolku oli idyllinen: sen poikki lenteli niin suuria sudenkorentoja, että napse kävi, ja bongailin useita sinisiipisiä ja vitivalkoisia perhosia. Kiipesin istumaan sammaleisen kiven nokkaan metsäaukion laidalle. Kivellä kasvoi jäkäliä, pieniä kalliosieniä sekä kapeita, risteileviä juuria, joista ei tiennyt, olivatko ne elossa vai kuolleita. Aukiolla lahosi ruskeita puunrankoja tuoreiden vesojen vihreydessä. Yritin ratkoa tekstini ongelmaa tekemällä muistiinpanoja, mutta kynän kärkeen asettui vihreä öttiäinen kävelemään edestakaisin eikä suostunut lähtemään. Pakko olla kirjoittamatta.

Paluumatkalla leiriltä suuret muhkupilvet rakensivat ukkosta ja pää kuplahteli erilaisia ideoita, joista on pakko kirjoittaa.

Seuraavana päivänä kotona tuntui kuin olisin vain nähnyt sadunomaista, sudenkorentojen pörinän täyttämää kirjailijaunta, josta on pakko herätä.

Hämärästä teehetkestä 3. painos

Mirka Ulanto julkaisut , ,

Kirjoittamastani Hämärä teehetki -matkakertomuskokoelmasta on nyt saatu uusi painos. Kyseessä on Turun Science Fiction Seuran julkaisema kokoelma artikkeleita, joita kirjoitin scifiseuran Spin-lehteen vuosina 2013–2016 asuessani Briteissä.

Huumorilla kirjoitetut jutut käsittelevät tietenkin ulkomaalaisuutta, suomalaisuutta ja Ison-Britannian ominaispiirteitä, mutta erityisesti erilaisia nörttiaiheita: sarjakuvakäännöksiä, tiedeluentoja, convierailua ja muita keinoja pitää kiinni yhteydestä fandomiin yksin uudessa maassa. Teos on kuvitettu, ja huomattava osa kuvista esittelee historiallisia huusseja.

Hämärää teehetkeä pääset viettämään 12 euron hintaan (+ postikulut). Turun Science Fiction Seuran sivuilla esitellään teoksen takakansiteksti ja kerrotaan, miten tuotteen voi tilata. Tällä sivulla voit tehdä tilauksen suoraan nettilomakkeen kautta. Lisäksi kirjoja voi hankkia coneista, joissa on seuran edustus (esimerkiksi Turun Finnconista 2018), scifiseurojen Terrakoti-toimistolta Turusta sekä Turun kirjamessuilta.

Hämärä teehetki – scififanin pitkä pimeä matkakertomus on julkaistu vuonna 2016. Kansikuvan on luonut Ville Kadenius, taitto ja toimitus Pasi Karppanen.

 

Asterixin XII urotyötä -uudelleenkäännös

Mirka Ulanto kääntäminen , , , , ,

Uudelleenkäännökset ovat viime aikoina puhuttaneet ihmisiä Muumien uusien dubbausten vuoksi. Tähän saumaan pääsin tekemään ensimmäisen uudelleenkäännökseni, joka oli Asterixin XII urotyötä  ‑kuvakirja. Se on myös ensimmäinen toimeksianto, jonka yhteydessä pääsin kääntämään proosaa (muuten kuin harrasteluna).  Oli kiinnostavaa kokeilla, miten onnistuu pitämään vähän suuremmassa kokonaisuudessa yhtenäisen kerrontatyylin, joka ei ole varsinaisesti minun oma tyylini. (Vai onko se väistämättä hybridi omasta tyylistäni ja alkutekstin tyylistä? Onko mahdollista irtautua omasta tyylistään kirjoittamatta parodiaa?)

Asterixin XII urotyötä perustuu vuonna 1976 valmistuneeseen piirroselokuvaan Les Douze travaux d’Astérix, jonka on käsikirjoittanut Goscinny ja luonnostellut Uderzo. Elokuva julkaistiin Suomessa nimellä Asterix valloittaa Rooman (katsomani versio oli Nordisk Filmin DVD), ja kirjamuotoinen tarina puolestaan julkaistiin nimellä Asterix valloittaa Rooman – Asterixin kaksitoista urotyötä (Sanoma Osakeyhtiö). Sekä elokuva että kirja ilmestyivät Suomessa samana vuonna kuin alkuperäinen elokuva.

Uudelleenkäännös useiden lähteiden ristiaallokossa

Uudelleenkäännökset ovat suosittuja tutkimuskohteita käännöstieteessä, mutta useimmiten tutkitut tapaukset koskevat vanhoja klassikoita, joissa aika on ajanut kielen ohi, lukijakunta on muuttunut (esim. suunnataanko lapsille vai aikuisille) tai lukijakunta on oppinut odottamaan toisenlaisia käännösratkaisuja. Esimerkiksi Robinson Crusoe, Huckleberry Finnin seikkailut ja Liisa Ihmemaassa ovat suosittuja tarkastelun kohteita. Klassikkoasema selittää tarpeen uusille käännöksille: halutaan tuoda vanhat teokset uusille lukijoille helposti lähestyttäviksi.

Niinpä olinkin yllättynyt toimeksiannosta: aiempi käännös on vain 40 vuotta vanha, mikä ei Asterixin maailman vuoksi tunnu paljolta, koska teksti ei sisällä esimerkiksi jatkuvasti muuttuvaa nuorisoslangia tai kuvaa sellaisia aikansa ilmiöitä, joita ei nykyäänkin esiintyisi.

Uusia käännöksiä saatetaan tarvita myös virheiden vuoksi. Vanhoihin hyviin aikoihin kääntäjän oli paljon vaikeampaa ratkaista käännösongelmia, kun saatavilla oli vähemmän apukeinoja kuin nykyään. Sen vuoksi ei ole mikään ihme, jos vanhoissa käännöksissä esiintyy joskus käännösvirheitä. Soitatko kalliin ulkomaanpuhelun jollekulle tutullesi, jos et ymmärrä alkutekstin ilmausta…

Tässä tapauksessa uuden käännöksen peruste vaikuttaa olevan ihan vain uusi laitos. Tekstiä on muokattu aiemmasta kirjaversiosta jonkin verran, mutta kuvat ja taitto ovat muuttuneet huomattavasti. Uutta käännöstä ei siis tarvita siksi, että vanhassa käännöksessä olisi vikaa tai että se olisi ehtinyt vanhentua.

Aloin miettiä, ovatko tällaiset uudelleenkäännökset todellisuudessa yleisiäkin, ehkä yleisempiä kuin tunnetut klassikkosuomennokset? Tapahtuuko sitä tuon tuosta, että kirjasta halutaan uusi käännös, vaikka edellinen ei olisi kovin vanha tai alkuteos missään erityisasemassa? Onko normaalia, että halutaan uusi käännös vaikkapa oikeudet omistavan kustantamon vaihtuessa tai kun yhteydet ovat katkenneet alkuperäiseen suomennokseen. (Eli aiemman käännöksen oikeuksia ei saada hankittua, kuten Muumien tapauksessa, tai ei vain jakseta hankkia, mikä voisi olla ehkä mahdollista, jos uusi laitos käännätetään saman tien parillekymmenelle kielelle. Tällöin vie liikaa aikaa varmistua jo olemassa olevien käännösten laadusta.)

Sain ohjeistuksen kunnioittaa aiempaa käännöstä: minun ei odotettu keksivän pyörää uudelleen. Kuvittelin, että elokuvasuomennos olisi pääasiallinen viitemateriaalini, koska elokuva tuli ennen kirjaa, mutta olin väärässä. Elokuva perustuu dialogiin ja animaatioon, kun taas kirja nojaa vahvasti kertojanääneen. Pystyin siis hyödyntämään elokuvasuomennosta varsin vähän. (En valitettavasti tiedä, kuka elokuvasuomennoksen on tehnyt.) Sen sijaan Heikki Kaskiniemen aiempi kirjasuomennos näytti vastaavan omaa alkutekstiäni melko tarkasti.

Kuitenkin minulle maksettiin käännöstyöstä, joten halusin tehdä oman versioni. Tällainen tasapainottelu tuntuu erikoiselta: mitä otan ja mitä jätän? Minkä kuvittelen olevan omassa versiossani paremmin? Tällaiset valinnat ovat usein mielipideasioita. Aiempi suomennos voi houkutella harhaan, etenkin kun se näyttää niin laadukkaalta. Siellä täällä vaanii kuitenkin pilkkuvirhe, tulkintaero tai tekstiin tehty muutos. Pitää kääntää eikä oikolukea vanhaa käännöstä.

Urotyöurakka

Uudessa laitoksessa tekstiä on pääasiassa typistetty, niin että teos muistuttaa enemmän kuvakirjaa: kuvat ovat suuremmassa roolissa.

Joissakin kohdissa lyhentäminen on tehty turhan suoraviivaisesti, huomioimatta sen vaikutusta muuhun tekstiin:

”Minähän sanoin sinulle, että täällä ei ole villisikoja” – Et muuten sanonut…

Lyhentäminen kuitenkin tuntuu muutoin toimivan, teksti vaikuttaa ilmavammalta ja dialogi nousee paremmin esiin. Hieman tekstiä on myös lisätty ja joitakin kohtia muutettu. Esimerkiksi alkutekstissä tulee voimakkaasti esiin erilaisilla aksenteilla leikittely, jota ei aiemmassa kirjasuomennoksessa ole. Ehkä sitä ei ole ollut aiemman kirjan alkutekstissä tai sitten se on poistettu suomennoksesta. Jossain vaiheessahan lapsille suunnatuissa käännöksissä ei esimerkiksi olla haluttu esittää ei-oikeakielistä tekstiä. Voisivat oppia huonoja tapoja.

Yritin etsiä kohtia, joissa aika olisi ajanut vanhan suomennoksen ohi, mutta en löytänyt oikein mitään moitittavaa. Valitsin itse enemmän lainasanoja, kuten amfora ja hydra (aiemmassa viiniruukku ja vesikäärme), koska ajattelin niiden sopivan historialliseen maailmaan ja olevan lapsille riittävän tuttuja. (Esimerkiksi Disneyn Herkules-elokuvassa puhutaan hydrasta – ja Herkuleen urotöihinhän teoksessa viitataan. Tällaisen intertekstuaalisen viittauksen lapsetkin hahmottavat, mutta luultavasti juuri Disneyn tai Aku Ankan versioiden kautta.) Tyylimuutokset puolestaan ovat mielipideasioita. Toivottavasti tekemäni sanavalinnat jollain tavalla nuorentavat suomennosta.

Poikkeuksellista Asterixin XII urotyön suomentamisessa oli myös se, että sain tarkan palautteen ulkoiselta oikolukijalta. Yleensä kustantamon puolelta  käännöksen oikolukee albumin toimittaja, joka antaa kommenttinsa, mutta tässä tapauksessa alkutekstin omistaja halusi luetuttaa suomennoksen ulkopuolisellakin. Ehdotetut korjaukset olivat hyviä ja tarkkanäköisiä, mutta erityisesti lämmitti saada huolella eritelty selvitys siitä, mikä käännöksessä oli hyvää. Monet ratkaisut (kuten huudahdusten suomentaminen, esimerkiksi eh ben) ovat intuitiivisia. Niille ei voi selvittää ”oikeaa” ratkaisua mistään lähteestä. Oli huojentavaa saada vahvistusta sille, minkä tuntee sisimmässään omasta kielestään – kun aina on hieman epävarmaa, tuntevatko lukijat samoin.

Piko ja Fantasio -albumin Mustien uhrien herra kääntämisestä

Mirka Ulanto kääntäminen , ,

Heti Lucky Luken perään sain kääntää toisen Piko ja Fantasio ‑alpparini. Olin suomentanut aiemmin Marsupilamin raivon (Egmont Kustannus, 2016), joten taustatyöt hahmojen äänien ja maailman perusteiden suhteen oli jo hiljattain tehty. Vaan Mustien uhrien herra osoittautuikin aivan erilaiseksi albumiksi – nimittäin jatko-osaksi tarinalle, jonka toinen kääntäjä oli suomentanut!

Leopardinainen

Mustien uhrien herra on jälkimmäinen osa tarinasta, joka alkoi albumissa Leopardinainen (Egmont Kustannus, 2014). Kumpikin itsenäinen osa on Schwartzin ja Yannin käsialaa, kun taas Marsupilamin raivo oli Yoannin ja Vehlmannin teos, erilainen siis niin kuvituksellisesti, kielellisesti kuin aihepiirinsäkin puolesta. Sen vuoksi toisen kääntäjän Leopardinaisesta oli selvästi enemmän apua uuteen työhön lähestymisessä kuin edellisestä omasta käännöstyöstäni.

Leopardinaisen on suomentanut erinomaisesti Emilia Melasuo, etenkin kun ottaa huomioon, ettei hänellä ollut käytettävissään tarinan loppuosaa. Muun muassa albumin nimitermi Mustien uhrien herra (Le maître des Hosties Noires) on käännetty jo ensimmäisessä osassa, vaikka siinä hahmoon vain viittaillaan pahaenteisesti. Pelkäsin loppuun saakka, että toisesta osasta paljastuisi jotain uutta tietoa, joka muuttaisi jonkin ensimmäisessä albumissa lukkoon lyödyn termin merkityksen ja aiheuttaisi käännösongelman, mutta sellaisia ei onneksi koskaan tullut – ei edes siinä vaiheessa, kun mustat uhrit osoittautui intertekstuaaliseksi viittaukseksi. (Ongelmaa ei syntynyt, koska käsittääkseni kyseessä olevaa runoa ja kokoelman nimeä ei ole suomennettu. Jos tämä viittaus nyt jää jotakuta kaihertamaan, niin kyseessä on Léopold Sédar Senghorin kokoelma Hosties noires, mutta sarjakuvan ymmärtäminen ei edellytä sen tuntemista.)

Belgian kulttuurihistoriaa

Leopardinainen sijoittuu todella vahvasti Belgiaan ja Ranskaan toisen maailmansodan jälkeen ja tuo esiin sen ajan ilmiöitä, kun taas Mustien uhrien herra jatkaa tarinaa Belgian tuon ajan siirtomaassa Kongossa. Vaikka albumin miljöö on historiallinen, se on hyvin ajankohtainen käsitellessään eurooppalaisten ja Euroopan ulkopuolisten välistä erilaisuutta ja eurooppalaisten valta-asemaa. Lisäksi teoksessa pohditaan mustien ja valkoisten ihmisten identiteettiä – niin sisäsyntyistä kuin ulkopuolelta saneltua käsitystä siitä, mikä sinä olet – sekä myös eurooppalaisen ja afrikkalaisen ihmisen identiteettiä, esimerkiksi mustien eurooppalaisten ja valkoisten afrikkalaisten tapauksissa sekä tapauksissa, joissa eurooppalaisuus ja afrikkalaisuus kohtaavat samassa ihmisessä.

Tällaisessa kontekstissa törmään ensi kerran tilanteeseen, jossa minun pitää käyttää käännöksessä sanaa ”neekeri”. Kaunokirjallisuus ja sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin asiatekstit. Mukana on kaikenlaisia hahmoja, joista osa heittelee loukkaavia tai rivoja juttuja. Teos itse kritisoi siirtomaavaltaa ja mustien kohtelemista vähempiarvoisina, joten toimeksiannossa ei ole mitään omaa moraaliani vastaan. Miksi silti sormet hangoittelevat vastaan, kun se pitää kirjoittaa?

Koko vieraiden kielten ja kulttuurien opiskelu ja asiantuntijuus perustuu siihen, että haetaan ymmärrystä erojen yli ja pyritään hakemaan yhteistä maaperää, tuntemaan erot mutta välttämään erilaisten loukkaamista. Se ei valmista lainkaan siihen, että joskus ammatin puolesta pitää osata olla myös loukkaava ja julma, koska sellaisten hahmojen uskottava kuvaaminen kaunokirjallisuudessa voi edistää samaa asiaa paljon tehokkaamminkin kuin huolella harjoiteltu, neutraali akateeminen argumentointi.

Toinen kiinnostava mutta tulenarka aspekti albumissa on uskonnollisuus. Teoksessa käsitellään sekä Kongon alkuperäiskansojen perinteisiä, raakojakin uskomuksia että eurooppalaisten mukanaan tuomaa, politiikkaan kytkeytynyttä katolilaisuutta. Alpparissa pohditaan muun muassa uskontojen keskinäistä paremmuutta, lähetyssaarnaajien toimintaa siirtomaassa ja asioita, joita uskonnon varjolla tehdään. Toisin kuin Lucky Lukessa, tämä ei kuitenkaan tuottanut käännösongelmia, aktivoi vain ajatuksia.

Kielillä leikittelyä

Suurin haaste tekstissä oli kielillä leikittely. Albumissa pelataan esimerkiksi belgianranskan ja kongonranskan välisillä eroilla, jotka on pakko saada tuotua suomennokseen, jotta hahmojen keskinäinen käyttäytyminen (ymmärrysvaikeudet) selittyisivät. Koska tarina sijoittuu päivänselvästi Kongoon, mitään stadin slangin ja savon murteen yhdistelmää ei tässä voi käyttää. Pohdiskelin esimerkiksi, millaista sanaa käyttäisin puhumisesta, jota toinen hahmo ei ymmärrä. En uskaltanut käyttää mainiota sanaa ”raatata”, koska se on käsittääkseni Suomessa voimakkaan paikallinen ja rikkoisi siten lukijan illuusion kongolaisista. Siinä mielessä pohdiskelin siis samoja asioita kuin Lucky Luken kanssa: mitä voi hyödyntää omasta murrearsenaalista ymmärrettävyysmielessä (tai tässä tapauksessa epäymmärrettävyysmielessä) ja mitä ei.

Belgialaisten hahmojen puheeseen oli kylvetty valtavat määrät flaamia (esimerkiksi tof, ketje, menneke, kastar), jotka tuovat varmasti lisäarvoa belgialaisille tai ranskalaisille lukijoille, mutta saattavat olla käsittämättömiä suomalaisille. Menin tässä yhdenmukaisesti Leopardinaisen mallin mukaan eli jätin näitä jonkin verran ja jonkin verran käänsin, silloin kun ymmärtäminen sen vaati. Vaan pakko niiden kaikkien merkitys oli silti setviä, että voi upottaa vieraskielisen sanan oikeaoppisesti suomenkieliseen virkkeeseen.

Sitten soppaan heitetäänkin Kongon paikalliskielet, joista ilmeisesti käytettiin pääasiassa lingalaa. Niissä on sama periaate: on selvitettävä, mitä sanat tarkoittavat, jotta ne voi upottaa tekstiin oikein, sillä ranskankielinen konteksti ei välttämättä ole itsessään riittävän yksiselitteinen. Onneksi netistä löytyi lingalan sanakirja, joka sisäksi kaikki tarvittavat törkeydetkin.

Mukana on myös sarjakuvasaksaa (Donnerwetter!), jonka kanssa pärjäilen saksantaidottomuudestani huolimatta, ja sen lisäksi ihan siansaksaakin. Oleellisessa roolissa ovat myös afrikkalaiset (urugondololaiset) kansanviisaudet, jotka ovat varmasti vain käsikirjoittajan hatusta peräisin. Niihin oli hauska miettiä rakenteellisia valintoja, jotka toisivat mieleen aidot sananlaskut. Lisämausteensa antavat Spipin puujalkavitsit, jotka perustuvat usein vaikeasti käännettäviin sanaleikkeihin, sekä totta kai erilaiset värikkäät solvaukset. Tämänhetkinen lempiherjani näistä on ”pahkanahka”.

Sarjakuvasarjat usein muodostavat monimutkaisen verkoston, joissa eri tekijät ja teokset viittailevat toisiinsa. Minua viehättää se, miten käännökset muodostavat sen päälle oman intertekstuaalisen verkostonsa, joka viittaa sekä alkuteksteihin että toisiin suomennoksiin. Mustien uhrien herra ammentaa monesta lähteestä, joista kaikista olen nyt käynyt juomassa.

Lucky Luke -albumin Luvattu maa kääntämisestä

Mirka Ulanto kääntäminen , ,

Sain joulunaikaan ensimmäistä kertaa käännettäväkseni Lucky Luke ‑albumin. Luket ovat hauskoja suomennettavia siinä mielessä, että harvat lukijat tulevat ajatelleeksi, että kyseessä on ranskankielinen sarja. Villi länsi ohjaa vahvasti ajattelemaan englantia, ja hahmojen englanniksi heittelemät huudahdukset (”Damned!”) vahvistavat suomennoksessa vaikutelmaa. Oli kiinnostavaa tutustua siihen, millaisia hahmojen ranskalaiset äänet ovat. Ihan itseltään ne kuulostivat ranskaksikin.

 Harvasanainen Luke

Paneuduin joululomalla joihinkin uusimpiin Luke-alppareihin ja tutkailin niiden suomennostyyliä. Panin merkille, että Lukeissa suomennoksen fontti näytti vielä sirommalta kuin ranskankielisen alkutekstin fontti, vaikka aiemmin tekemissäni sarjakuvatöissä (esimerkiksi Sillage-sarjassa tai Piko ja Fantasio ‑tarinassa Marsupilamin raivo) suomennoksen fontti on ollut alkuperäisen tanakkuutta tai vielä pötäkämpää. (Taitaa huomata, että en ole graafikko…)

Muutenkaan Lukessa ei teksti ollut yhtä vuolasta kuin aiemmissa töissäni, joten käännös ei vaatinut läheskään niin paljon tiivistämistä kuin mihin olin totutellut. Luke itse on luonteeltaan hauskan harvasanainen (kommentoi tyypillisesti: ”Jep.”), mutta toki muut hahmot täydentävät häntä puheliaisuudellaan. Tällä kertaa kuitenkin tekstiä sai välillä vähän levittääkin, ja pystyin esimerkiksi jättämään tekstiin puhuttelumuotoja, kun joissakin muissa tapauksissa on pitänyt tilanpuutteen vuoksi karsia kaikki hiple pois ydinsanoman ympäriltä.

 Uskonnollinen teema

Lucky Luke ‑hahmon isä on Morris, mutta nykyään sarjaa piirtää Achdé, joka on luonut myös Luvattu maa ‑albumin yhdessä käsikirjoittaja Julin kanssa. Luvatussa maassa (Egmont Kustannus, 2017) on uskonnollinen teema: se kuvaa juutalaisten saapumista länteen. Tämän albumin haastavuus ei siis tullutkaan odotuksieni mukaan siitä, että minun pitäisi asettua tunnettujen ja rakastettujen hahmojen saappaisiin ja puhua heidän suullaan rikkomatta sarjan yhtenäisyyttä, vaan juutalaisteemasta: hahmot ovat Itä-Euroopan juutalaisia, jotka viittaavat puheissaan sekä puolan että jiddišin kieliin. Kun tällaisia ilmauksia näkee ranskalaisessa tekstissä, ei voi olla varma, mikä niiden alkuperäinen kirjoitusasu on eli miten paljon ilmauksia on ranskannettu.

Toisekseen juutalaisuudesta ei ole hirvittävän paljon lähdetietoa saatavilla suomeksi, vaikka ranskaksi ja englanniksi sitä on runsaasti, joten on vaikeaa saada selville, miten suomeksi käytettäisiin jiddišinkielisiä ilmauksia. Jos kerran englanniksi ja ranskaksi on omat kirjoitusasunsa samalle jiddišinkieliselle termille, olisiko suomellakin sille oma kirjoitusmuotonsa? Esimerkiksi kannattaisiko kirjoittaa ”oi vei” vai ”oy vey”. Kaikki juutalaisuuteen mitenkään liittyvä tiedonhaku internetissä tuottaa käsittämättömän määrän rasistisia sontasivustoja. Lähes kaikista käännöstöistä löytyy aina jokin seikka, joka johtaa väistämättä nettimetsän hihhulipolulle: jos aiheena on esimerkiksi biologia, päätyy evoluutionkieltäjien materiaaleihin. Joskus radikaali terveyshuuhaa tai yksityiskohtaiset steroidien käyttöohjeet voivat olla kiinnostaviakin, mutta ei juutalaisviha.

Juutalaisteeman äärellä sain ensimmäistä kertaa arvioida omaa toimintaani kääntäjänä tällä tavalla herkkien kysymysten äärellä. Minulla on mahdollisuus välittää tietoa, etenkin kun Suomessa tieto juutalaisuudesta saattaa olla edelleen aika vähäistä (ainakin lapsilukijoiden keskuudessa), mikä voi tarkoittaa tärkeää roolia lukijan maailmankuvan laajentamisessa. Itse ainakin koin saavani teoksesta tietoa juutalaisuudesta. Toisaalta sitten hirvittää leikitellä vieraan uskonnon erityispiirteillä, vaikka aiheen käsittely tuntuisikin ihan hyväntahtoiselta. Mitä jos juutalaisista itsestään se tuntuukin ärsyttävältä stereotypisoinnilta? Sen voisi vielä panna alkutekstin piikkiin, mutta mitä jos teenkin suomennoksessani jonkin virheen, joka loukkaa koko uskontokuntaa verisesti, vaikkapa sitten pukemalla ne jiddišit väärään kirjoitusasuun jollakin halventavalla tavalla. Myös klassinen intiaanien puhetyyli tuntui hieman hiostavalta kirjoittajan asemassa, vaikka lukijana sitä ei ole osannut pitää minään ongelmana.

Aiemmin olen kohdannut tämänkaltaisia ”vähemmistökysymyksiä” lähinnä Bruno Brazilin käännöstyössä. Siinä alkuteksti oli kuitenkin niin vanha, että sarjakuvaa saattoi pitää aikansa lapsena esimerkiksi sen suhteen, miten naisia puhutellaan. Heti Luvatun maan perään suomentamassani Piko ja Fantasio ‑albumissa Mustien uhrien herra päädyin mietiskelemään samankaltaisia kääntäjän rooliin liittyviä kysymyksiä. Lukessa ne koskivat uskontoa, Pikossa rotuasioita – mutta niistä lisää seuraavassa postauksessani viikon päästä.

Persoonallinen Pohjola

Olen huomannut, että tavoitellessani repliikkeihin voimakasta, persoonallista ääntä, kuten hössöttävää tanttaa tai vanhaa horisevaa ukkoa, tulee ammennettua hirveästi omasta murretaustasta (peräpohjolan murre, Tornionlaakson alue) ja siinä sitä saa sitten arpoa, ovatko valitsemani ilmaukset missä määrin yleisesti ymmärrettäviä: tunnettuja, vieraita mutta merkitykseltään arvattavissa vaiko häiritseviä täydessä käsittämättömyydessään. Totta kai sana siellä toinen täällä harkitusti käytettynä vain kasvattaa itse kunkin sanavarastoa, mutta minua aina lapsena häiritsivät sarjakuvissa ja piirretyissä etelän käsittämättömät sanat ja muka yleisenä pidetty mä-puhekieli.

Aivan liian usein minun makuuni fantasiamaailmojen hahmot tai vaikkapa amerikkalaiset henkilöt puhuvat systemaattisesti joka ikinen kielimuotoa, jota pidän mielessäni helsinkinä. Nykyään ymmärrän, että mä-puhe on varmasti kätevää esimerkiksi dubbauksessa, koska saman asian sanomiseen pohojammaalaasittain kuluisi tuplaten aikaa. Nykyään myös ymmärrän olla syyttämättä suomennosta, jos jo alkuteoksessakin rikotaan maailmaa käyttämällä esimerkiksi historiallisessa miljöössä uudenaikaisia ilmauksia humoristisessa mielessä. Lapsena en sen sijaan suonut tälle asialle senkään vertaa ymmärrystä. Joten jos nyt kylvän omaa kieltäni voimakkaasti tekstiin, tuotanko itse muille vastaavanlaisia vastenmielisyyden väristyksiä (eli ”vistotusta”), kun pakotan heidät kohtaamaan sellaisia ilmauksia kuin ”sokkervettä” tai ”jo vainenkin”. Pitääkö tällaiset darlingit tappaa – heilahtaako kirves armaille sanahirviöille?

Lääketieteen kääntäjien koulutuksesta – Osa 2

Mirka Ulanto kääntäminen , ,

Osallistuin lääketieteen kääntäjien seminaarissa paneelikeskusteluun, jossa käsiteltiin lääketieteen kääntäjien koulutusta. Paneelin vetäjänä toimi kääntäjä Virpi Pätsi käännöstoimisto Lingua FinnoMedicasta, ja keskustelijoina olivat monikielisen käännösviestinnän yliopisto-opettaja Tiina Holopainen Turun yliopistosta, Lingua FinnoMedican toimitusjohtaja Jenny Jeskanen sekä minä käännösyrittäjien edustajana.

Paneelikeskustelun pääpaino oli kääntäjänkoulutuksessa tapahtuneissa muutoksissa: yliopistoissa Suomessa on viime aikoina yhdistetty kieliaineita, ja kääntämisen oppiaineet on muutettu erikoistumisvaihtoehdoksi maisteriopintoihin. Esimerkiksi Turun yliopistossa erikoistumisvaihtoehtoa kutsutaan monikielisen käännösviestinnän opintopoluksi, ja se on 120 opintopisteen laajuinen (josta gradu vie 50 op).

Ennen kääntämisen koulutus kesti siis viisi vuotta, nyt erikoistumisopinnot on suunniteltu suoritettavaksi kahdessa vuodessa. Koska ennenkin viiden vuoden opinnot suoritettiin käytännössä seitsemässä vuodessa, kysyin, onko uudessa mallissa opintojen venymisen riskiä tai venyttämisen mahdollisuutta. Malli on kuitenkin niin uusi, ettei tätä vielä tiedetä. Nykyiset opintotuen kiristykset kiristävät varmasti opiskeluaikaa, mutta kiristyksien vuoksi työssäkäyvien opiskelijoiden opinnot saattavat venyä, vaikka he eivät edes paisuttaisi opintopistemääräänsä mielenkiintoisilla erikoistumiskursseilla.

Holopaisen mukaan uuden mallin etuna on lääketieteen kääntämisen kannalta se, että maisteriohjelmaan voisi hakea muiltakin aloilta (vaikka bioanalytiikasta), kunhan todistaa kielitaitonsa kahteen suuntaan. Kuitenkin Turun yliopiston sivuilla mainitaan, että maisteriohjelmaan voi hakea kieliaineiden kandintutkinnolla.1

Uusi maisteriohjelma sisältää Holopaisen mukaan mm. opetusta jälkieditoinnista, yrittäjyydestä, projektinhallinnasta, hinnoittelusta ja muista käytännön työn kannalta hyödyllisistä aiheista. Työ- ja kieliharjoittelut ovat valinnaisia, ja aiemmat suomen kielen suppeat perusopinnot (15 op) on korvattu 5 op:llä kielenhuoltoa. Lisäksi suomen opetusta on integroitu muihin kursseihin.

Minua mietityttää, miten hyvin opiskelijoille menevät asiat perille, kun monenlaisia asioita integroidaan yhteen. Muistan, miten itse tapasin ihmetellä kurssien jälkeen opinto-oppaan kurssikuvauksia, kun en osannut yhdistää luentoja ja tehtyjä ryhmätöitä luetteloon asioista, jotka ”kurssin jälkeen opiskelija osaa”. Ehkä tämä vaikeus liittyy siihen, mitä Holopainen sanoi: ”Tällä alalla kypsytään myöhään.”

Jäin pohtimaan, mitä myöhään kypsyminen tarkoittaa ja mistä se johtuu. Minustakin tuntuu siltä, että pitkään opintojen alkupuolella pyrin vain selviytymään. Kuitenkin kääntäminen tuntuu nyt omalta alalta ja ihan selvältä peliltä. Onko muilla yliopistoaloilla tällaista myöhään kypsymisen ongelmaa? Voisiko kyse olla esimerkiksi siitä, että kääntämisessä yhdistyy useita asioita: Kieltä ei voi koskaan kokonaan hallita, vaan aina on jotain uutta opittavaa. Vierasta kieltä pitää syventää sekä puheen että tekstin, ymmärryksen ja tuottamisen tasolla, ja omaan äidinkieleen ja sen tekstityyppeihin pitää perehtyä syvemmin kuin koskaan ennen. On tunnettava vierasta kieltä käyttävät eri kulttuurit ja alakulttuurit (jälleen mahdotonta täysin hallita koskaan). Uutena tulee kääntäminen ja siihen liittyvät tekniikat ja käytännöt. Siihen päälle erikoisalojen erityispiirteet, ohjelmisto-osaaminen ja niin edelleen.

Holopainen mainitsi myös, että lähtötaso on kielissä heikentynyt, minkä vuoksi on hyvä panostaa rauhassa kielen ja kulttuurin tuntemukseen kandiopintojen aikana ennen siirtymistä kääntämiseen. Uusi kahtiajako kandin ja maisterin välillä selventänee uusiin opiskelijoihin kohdistuvia vaatimuksia. Herää uusi kysymys: miksi kielten osaamisen taso on heikentynyt?

Itse kävin yläasteen pienessä maaseutukoulussa, jossa oli aina opetettu valinnaisena kielenä saksaa. Olisin halunnut valita venäjän, mutta siitä ei ikimaailmassa olisi saatu ryhmää muodostettua (tarvittiin väh. 6 hlöä). Sain sitten masinoitua riittävästi luokkakavereita ranskan ryhmään. Lukiossa sain viimein otettua venäjän. Jos opiskelija ottaa sen, mitä saa, minkä vuoksi lopputulos on yliopiston aloittamisen aikaan liian huono? Opetus oli kuitenkin laadukasta, ja ylioppilaskirjoituksetkin menivät ihan hyvin. Silti koen, että tasoni vieraassa kielessä oli heikompi kuin yliopistotovereideni, jotka olivat aloittaneet ranskan opinnot ennen yläastetta. Valitettavasti se ei ole opiskelijan omissa käsissä, missä kaupungeissa on tarjota kielten opetusta riittävän aikaisin, että saavutetaan haluttu lähtötaso – mutta tuskin ennen vanhaankaan aloitettiin kielet kovin varhain. Missä vika siis on?

Toisaalta olen kuullut samanlaista puhetta muistakin aineista, esimerkiksi yliopiston aloittajien matematiikan taitojen sanotaan heikentyneen. Opiskeltavaa on kyllä riittänyt lukiossa. Ovatko jotkin uudet aineet syöneet opetussuunnitelmasta ja opiskelijoiden läksyjenteosta aikaa perinteisiltä kieliltä ja matikalta, jos kerran taso on heikentynyt nimenomaan niiden osalta, jotka kuitenkin ovat näissä aineissa niin hyviä (vuosikurssiensa parhaimmistoa), että hakevat niihin yliopistoon?

Huonolla lähtötasolla voi myös perustella sisäänottomäärien supistamista (mikä tietysti avittaa säästötalkoissa). Paneelikeskustelun otsikko Mistä saamme tulevaisuudessa hyviä lääketieteen kääntäjiä antaakin ymmärtää, että tulevaisuudessa voisi olla pulaa ylipäänsä hyvistä kääntäjistä opintojen laajuuden supistamisen ja opiskelijamäärän supistamisen vuoksi, ja tähän aiheeseen yleisökin tuntui kysymyksillään tarttuvan. Toinen kysymys on kuitenkin, mistä saadaan nimenomaan hyviä lääketieteen kääntäjiä.

Koulutuksen muutokset koskevat kääntämisen taitoa yleisesti – lääketieteeseen erikoistuminen on yliopistotasolla ollut aiemmassakin mallissa joko suppeaa tai olematonta. Minun aikanani (5–10 v. sitten) lääketiedettä oli yksi parin opintopisteen kurssi englannin kääntämisessä. Koska englannin kääntäminen oli minulle sivuaine, kurssi valinnainen ja se järjestettiin harvakseltaan, en pystynyt sitä ottamaan pääaineen pakollisten kurssien ja valmistumisvaatimusten vuoksi. Myöhemmin kyseistä kurssia ei ole kuulemma enää järjestetty, eli lääketieteen kääntämisen kursseja ei käsittääkseni ole Turussa ollut hetkeen edes ennen tätä maisteriohjelmamuutosta.

Erikoisalaopetus vaihtelee paitsi sen mukaan, missä kielessä (maassa) on minkäkinlaista tarvetta (teollisuutta), myös sen mukaan, mihin oppiaineen opettajakunta on erikoistunut. Osittain kyse on siis tuurista: kun lääketieteen osaaja eläköityy, kurssi loppuu. Holopainen muistuttaa, että lisäksi sattuma vaikuttaa siihen, millaisia aitoja toimeksiantoja käännöstyöpajoihin kunakin vuonna saadaan.

Paneelin yhteydessä mainittiin, että lääketieteen kääntäjille on tarvetta pääasiassa englannin, ruotsin ja suomen osalta. Kuitenkin jo seminaariin osallistujissakin oli muitakin kieliä edustavia lääketieteen alan kääntäjiä. Kiinnostaisi tietää, millainen tarve tulevaisuudessa on lääketieteen kääntäjille. Käännösala yleisesti on kasvussa, joten kuvittelisin, että myös lääketieteen käännöksiä tarvittaisiin aina vain enemmän. Onkohan uusien kääntäjien tarve tällä hetkellä lähinnä eläkkeelle jäävien kääntäjien korvaamista vai kasvaako ala niin, että pitäisi saada enemmänkin uusia kuin on lähtijöitä?

Jos käännöskoulutus ei ole ennenkään sisältänyt paljon erikoistumista juuri lääketieteeseen, millaisia erilaisia polkuja erikoisalalle on johtanut? Seminaarissa keskustellessa huomasi, miten erilaisia reittejä kääntäjät olivat kulkeneet. Riittävätkö nämä vanhat reitit uusien kääntäjien tuottamiseen? Monissa näissäkin on ollut vaikuttavana tekijänä sattuma, joka on ratkaissut, saako henkilö vaikkapa lääketieteen alan harjoittelupaikan tai pyydetäänkö lääketieteen alan koulutuksen hankkineelta henkilöltä käännöstyötä.

Jos opiskelija haluaisi tietoisesti lääketieteen alan kääntäjäksi, mitä muuta uran aloittamiseen on tarjolla kuin sattumankauppaa? Ovatko opiskelijat edes tietoisia mahdollisuudesta erikoistua lääketieteen kääntäjiksi? Itse tajusin vasta seminaaria edeltävänä päivänä etsiä Lääketieteen kääntäjien Facebook-ryhmää. Olin muistaakseni tehnyt niin aiemminkin löytämättä mitään, mutta tällä kertaa tärppäsi. Hakutulokset internetistä antavat puolestaan lähinnä käännöstoimistojen sivustoja. Ne mainostavat tuottavansa lääketieteen käännöksiä, ja kääntäjät mainostavat omilla sivuillaan tekevänsä lääketieteen käännöksiä. Ohjeita ei näy siitä, miten joku voisi halutessaan ryhtyä lääketieteen kääntäjäksi.

Lääketieteen kääntäjäksi on vaikeaa ruveta noin vain. Suuret riskit käännösvirheistä pelottavat. Erillinen erikoistumiskoulutus tuskin tulee kyseeseen: ne ovat kalliita järjestää, ja oppilaitoksista niitä karsitaan koko ajan vähemmäksi.

Harjoittelupaikat ovat hyviä, mutta onko niitä riittävästi kääntäjien tarpeeseen nähden ja löytyykö niille rahoitus joko yrityksen puolesta tai yliopiston lupaamana tukena. Harjoittelussa on myös riski, että aloittelevaa kääntäjää ei opasteta riittävästi vaan käytetään halpatyövoimana. Itse olen käynyt neljässä kääntämiseen liittyvässä työharjoittelussa. Onko sekään ihan toivottu kehityssuunta näinä nopeasti työmarkkinoille patistelun aikoina?

Tietoa alalta on hankalaa saada: millaisia toimijoita (potentiaalisia työnantajia tai toimeksiantajia) alalla on ja millaisia käännösyksiköitä niissä on (yhden hengen vai suurempia)? Paljonko lääketieteen kääntäjiä on ja paljonko alalle työllistyy? Millaista tarvetta lääketieteen kääntäjille on kussakin kielessä? Olisi ehkä hyödyllistä, jos opiskelijoille olisi olemassa tällaisista asioista jonkinlaista tietopakettia.

Koska käännösalalla kypsytään myöhään, opiskeluajan jälkeen seuraa yleensä opetteluaika, jossa valmistunut oppii ammatin käytännön ja perusasiat. Hän hankkii asiantuntijuuden kääntämisessä ja vasta sen jälkeen todennäköisesti alkaa suuntautua kiinnostumisensa mukaan kohti omia erikoisalojaan. Tässä vaiheessa olisi hyvä tarjota tietoa lääketieteen kääntämisestä, mutta miten kiinnostuneet tavoitetaan, kun he eivät enää ole tavoitettavissa yliopiston kautta?

 

1 https://www.utu.fi/fi/yksikot/hum/yksikot/kkl/monika/Sivut/home.aspx

Lääketieteen kääntäjien koulutuksesta – Osa 1

Mirka Ulanto kääntäminen , ,

Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL) järjesti Lääketieteen kääntäjien seminaarin Turussa 13.–14.1.2017. Seminaarin käytännön toteutuksesta vastasi käännöstoimisto Lingua FinnoMedican työryhmä. En tiivistä tässä koulutuksen sisältöä vaan käsittelen muutamia yleisluontoisia ajatuksia, joita seminaari minussa herätti. Osassa 2 aion kertoa tarkemmin paneelikeskustelusta, johon osallistuin.

Seminaarissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa toistuu tyypillisesti tilanne, jossa puhujaksi kutsutaan jonkin alan erikoisosaaja ja hän aloittaa kertomalla, ettei tiedä, mistä kääntäjille pitäisi puhua. Myös arkisissa keskusteluissa tulee usein vastaan hetkiä, kun saa kuulla, ettei keskustelukumppani osaa kuvitellakaan, mitä kääntäjän työ on – ei edes virheellisiä kliseitä. Yleensä ihmisillä on ammateista jokin käsitys, vaikka he eivät olisi koskaan nähneet, kun kyseistä työtä tehdään. Kääntäjän ammattinimike ei ole mitenkään epäselvä; kaikki tietävät, mitä kääntäminen tarkoittaa. Jostain syystä sen tarkempi kuvitteleminen tuottaa kuitenkin vaikeuksia. Onko kääntäjä edelleen niin näkymätön? Ehkä näkymättömiä ovatkin tekstit, joita alojensa ammattilaiset pyörittelevät päivittäin nähden vain sisällön ja näkemättä, että heillä on edessään kääntäjän tuotos – osoitus siitä, mitä kääntäjät tekevät.

Toinen tyypillinen ilmiö kääntäjien perehtymisessä erikoisaloihin on termiristiriidat: termityön tekijät esittelevät tyytyväisyydellä työnsä hedelmiä, kun taas erikoisalan ammattilaiset kritisoivat termejä usein tunteikkaastikin. Kääntäjä jää puun ja kuoren väliin saamaan syytöksiä käännösten lukijoilta tomppeleista termeistä tai käännöksen tilanneelta asiakkaalta siitä, jos ei ole käyttänyt virallisia, hyväksyttyjä termejä.

Jos siirrytään yleisestä kääntäjyydestä lääketieteen kääntämiseen, yksi seminaarissa toistuvasti esiin nouseva aihe oli potilaan oikeudet, etenkin itsemääräämisoikeus. Esimerkiksi potilasasiakirjoja koskevalla luennolla puhuttiin potilaan oikeudesta saada hänestä kerätyt tiedot itselleen nähtäväksi sekä oikeudesta ymmärtää omaan hoitoonsa liittyvät tiedot. Tämä vaikuttaa suuresti kääntäjän työhön esimerkiksi termivalintojen kannalta: pohjimmiltaan erikoislääkäreiden väliseksi tarkoitettu teksti saattaa tulla potilaan luettavaksi, jolloin sen on oltava potilaallekin ymmärrettävä.

Vierailulla PET-kuvauskeskuksessa kerrottiin, että potilas voi itsemääräämisoikeuden perusteella kieltäytyä lääkärin määräämästä toimenpiteestä, vaikkapa PET-kuvaukseen liittyvän säteilyn vuoksi. Ambulanssiesittelyssäkin todettiin, miten potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta, ja keskusteltiin ambulanssihenkilökunnan oikeuksista mm. aggressiivisten potilaiden suhteen. (Jos potilas aiheuttaa vaaran itselleen tai muille, häntä saa pitää kiinni, mutta ei saa huumata lääkkein.) Medikalisaatioluennolla mainittiin, miten potilasta pyritään yhä useammin puhuttelemaan asiakkaaksi. Omissa käännöstöissäni asiakaspuhe on usein kuulostanut omituiselta, mutta ymmärrän, miten sillä yritetään muuttaa sosiaalisia rooleja: passiivisesta potilaasta tulee aktiivinen asiakas, jolla on sananvaltaa (itsemääräämisoikeus) omaan hoitoonsa.

Kuulostaa siis siltä, että Suomessa potilaan itsemääräämisoikeutta suojataan hyvin sekä laeilla että lääketieteen ammattilaisten käytännön työssä. Julkisen keskustelun perusteella ongelma onkin ennemmin, että hoitoa tai apua ei saa (esimerkiksi mielenterveysongelmiin, alkoholismiin, lastensuojelussa) kuin että sitä saisi väkisin.

Toisaalta juuri ne henkilöt, jotka ovat suurimmassa vaarassa saada pakolla tahtonsa vastaisia hoitotoimenpiteitä, eivät välttämättä kykene ilmaisemaan tahtoaan tai heitä ei suostuta kuulemaan, kuten Kupittaan tapauksessa. Itsemääräämisoikeutta saatetaan polkea esimerkiksi muistisairaiden vanhusten, vammaisten ja mielenterveyspotilaiden kohdalla, joten puhetta potilaan tai asiakkaan oikeuksista on hyvä pitää jatkuvasti yllä.

Toinen seminaarissa esiin pulpahteleva aihe oli ihmisten suurentuminen. Diabetesluennolla luonnollisesti tuli esiin, miten ihmisistä yhä suurempi osa on lihavia. Ambulanssikaluston esittelyn yhteydessä ihmeteltiin, kuinka kapeita paarit ja kantotuoli ovat ja miten ambulanssihenkilökunta selviytyy ylipainoisten potilaiden siirtämisestä. PET-vierailulla kerrottiin, että jotkin potilaat ovat liian lihavia mahtumaan kuvaustunneliin ja että uusissa kuvauspöydissä on aina vain suuremmat painorajat. Meille esiteltävän pöydän painoraja oli sata kiloa, toisaalla yksikössä uudempien laitteiden 120 kiloa. Se tuntuu kovin vähältä, kun päivittäin törmää useisiin normaalipainoisen näköisiin nuoriin miehiin, joiden pituus huitelee 195 cm:n yläpuolella. Kuitenkin keskipituuden kasvamisesta harvoin mainitaan mitään.

Oma suosikkini seminaarin luennoista oli fysioterapeutti Sannakaisa Vastamäen työpaja tekonivelistä. Vastamäki esitteli ensin olka-, polvi- ja lonkkanivelten sekä niihin liittyvien anatomisten rakenteiden toiminnan ja sen jälkeen eritasoisia tekoniveltoimenpiteitä. Vastamäki osasi huomioida kääntäjäyleisön tarpeet siinä mielessä, että hän esitteli selkeästi anatomian perustermit, mutta lisäksi hän oli hyvä puhuja ja käytti selkeää havaintomateriaalia.

Seminaariohjelma oli muiltakin osin laadukas ja hyödyllinen, ja koulutustilaisuus antoi mahdollisuuden vertailla itseään muihin ammatillisesti. Kun työskentelee yksinyrittäjänä, on kiinnostavaa päästä kuulemaan, miten erilaisia koulutustaustoja, kokemuksia ja työnkuvia muilla lääketieteen kääntäjillä on.