Elokuussa minulta ilmestyy viisi sarjakuvasuomennosta, jos lasketaan mukaan myös Marsupilamin metkut, johon olen kääntänyt vain 15 sivua. Marsupilami saa joka tapauksessa aloittaa elokuun postausputken. Albumi onkin yhtä suuri mysteeri kuin otus itse.

Marsupilamin metkut -niminen albumi on julkaistu aiemminkin, vuonna 1989, mutta tuo Semicin Sarjis-kirjakerhon albumi oli vain 31 sivua pitkä. Tämä uusi metkualbumi sisältää nuo samat lyhyet tarinat vanhoina suomennoksina plus Kultaisessa naamiossa aiemmin julkaistun lyhyen tarinan Häkki uutena suomennoksena sekä kourallisen muita lyhyitä juttuja, joita ei ole suomennettu tietääkseni aiemmin ollenkaan, vaikka ne ovatkin vanhoja tarinoita. Uudessa albumissa Marsupilamin metkoja metkuja onkin yhteensä 46 sivua.

Kaikilla albumin yhden sivun jutuilla ei ole nimeä, joten en listaa tässä, mitä tarinoita metkut sisältävät tarkalleen. Käänsin tuohon viiteentoista sivuun kai nelisen juttua uutena ja Häkin uudelleenkäännöksenä.

Tutut marsut ja italiaanot

Marsupilamin metkut on ensimmäinen varsinainen Marsupilami-albumi, jota olen kääntänyt, mutta otus oli minulle ennestään tuttu Pikon ja Fantasion puolelta. Tein marsupilameja koskevan taustatyön ja muistiinpanot jo Marsupilamin raivon yhteydessä. Tuntui kivalta ja kevyeltä palata sen pariin.

En ole kuitenkaan ennen suomentanut mitään Franquinilta, joka on Marsupilamin isä (ja Niilo Pielisen) ja merkittävin Pikon ja Fantasion tekijä, mistä syystä kaikki hänen Piko-tuotantonsa oli jo suomennettu ennen minun aikaani. Franquinin lisäksi albumin joissakin tarinoissa on ollut avustajia mukana.

Erikoista albumissa on, että lyhyet tarinat ovat hyvin eri mittaisia pikkuvitseistä monen sivun seikkailuihin, ja että kuvarivien määrä sivua kohden vaihtelee. Kääntämisessä vastaan tuli jonkin verran haastavaa sanailua (väärin kuulemisella hassuttelua) sekä sanaleikkejä, jotka vaativat pyörittelyä. Samoin Pikon klassikkopulma italialainen aksentti on jälleen läsnä. Toteutan näköjään italialaisen aksentin aina eri tavalla (aiemmin Niokolo-Koban arvoituksessa, nyt näissä metkuissa ja tulevaisuudessa parin viikon päästä ilmestyvässä Kuoleman lähettiläässä).

Sarjakuvien italialaisilla on usein muutoksia suhuäänteissä ja vokaalien laadussa, kun he puhuvat ranskaa: je [ʒö] saatetaan kirjoittaa zé, le [lö] usein lé ja que [kö] usein qué. Aksenttien lisäksi vokaalien ääntämistä ilmaistaan vaihtamalla vokaali kahteen, esimerkiksi sûrement [syʁmɑ̃] kirjoitetaankin muodossa sourement [suʁmɑ̃] tai tu [ty] kirjoitetaankin tou [tu], mikä osoittaa hyvin, miten tällaisia piirteitä ei voi siirtää mekaanisesti suomen käännökseen, kun äänteet eivät vastaa kirjaimia samalla tavalla. Onneksi hahmot myös aina heittelevät sekaan italialaisia lainasanoja, niin lukija aina hahmottaa kuitenkin, että kyse on juuri italialaisista, vaikka ratkaisuni vaihtelevatkin. Katsoin aksenttia tehdessäni, miten olin toteuttanut sen aiemmin, mutta sama järjestelmä ei vain toiminut toisessa albumissa lainkaan. Hahmo muuttui ihan vääränlaiseksi. Ei voi ajatella, että italialaisen aksentin vaikutelman voisi luoda aina tietyllä samalla kaavalla, vaan pitää huomioida hahmotkin yksilöinä. Toisilla on tuhti, koominen aksentti ja toisilla herkkä ja pienimuotoinen.

Muut tässä kuussa ilmestyvät alpparisuomennokseni ovat Lucky Luke: Rantanplanin arkki, Yoko Tsuno: Saturnuksen kaksoset, Piko ja Fantasio: Kuoleman lähettiläs sekä Idefix ja Voittamattomat: Roomalainen sekasoppa. Myöhemmin syksyllä perässä seuraavat vielä Asterixin 40. sarjakuva-albumi Valkoinen iiris sekä ensimmäinen tietokirjasuomennokseni Asterix – latinaa sarjakuvan sivuilta. Olen jo ihan innoissani tästä sarjakuvasyksystä. Ehkä tulevat viikot myös huuhtovat viimein päästäni koko Marsupilamin ajan minua riivanneen Tarzan boyn. Kun luette alpparin, tunnistatte varmasti, mikä kuva on korvamatoon syyllinen.