Tänä vuonna ilmestyy kaksi Yokoa, uusi ja vanha. Ensin sain niistä tehtäväkseni vanhan, joka oli uusintaversio tarinasta Vulcanuksen ahjo. Ranskaksi se on julkaistu nimellä La forge de Vulcain sekä Spirou-lehdessä että sen jälkeen albumina molemmat vuonna 1973. Suomennos puolestaan ilmestyi Vulcanuksen ahjon nimellä jo vuonna 1975 Non Stop ‑lehtien numeroissa 6–9. Ja nyt se tulee suomeksi ensimmäistä kertaa albumimuodossa!

Tarinan alussa tapahtuu kaasuräjähdys meren alla, ja siinä käsitellään merenalaisia putkia, ydinpommiuhkaa ja niin edelleen. En kiinnittänyt siihen alustavan läpiluvun aikana sen kummempaa huomiota, mutta kun aloitin varsinaisen käännöstyön, se oli juuri samainen päivä, kun Nord Stream ‑kaasuputket sabotoitiin. Työ alkoi tuntua vähän tummemmansävyiseltä.

Kuten kaikki Yokot, myös Vulcanuksen ahjo on Roger Leloup’n käsikirjoittama ja piirtämä. Tarinallisesti se on jatkoa aivan ensimmäiselle Yoko-seikkailulle Matka maan uumeniin, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1971. Albumin piirrosjälki on herttaista, kun hahmot vielä hakevat ulkoasuaan. Suomeksi Matka maan uumeniin on ilmestynyt Non Stopia edeltäneessä Ruutu-lehdessä vuonna 1974, mutta albumina vasta 2005, keskellä sarjaa numerolla 12. Ajattelen tämän uuden Vulcanuksen ahjon albumiversion olevan jatkoa nimenomaan Matkan maan uumeniin albumiversiolle, eli sen pitäisi noudatella ensisijaisesti Vesa Nykäsen Uumenien suomennosta eikä omaa vanhaa versiotaan, jos näiden välillä olisi jotain eroavaisuuksia suomennoksessa. Ja oletan, että onkin, koska kääntäjä on eri ja aikaakin suomennosten välillä on kulunut 30 vuotta. Ruutu-lehden vanhaa Matka maan uumeniin ‑suomennosta en etsinyt erikseen käsiini, vaan pelkästään vanhan Vulcanuksen ahjon sekä uuden Matkan maan uumeniin.

Vulcanuksen ahjon jälkeen Ranskassa ilmestyi tarinakokoelma Aventures electroniques, joka on julkaistu suomeksi osissa Ruudussa ja Non Stopissa, sekä Viesti ikuisuuteen, mutta ne eivät liity Vulcanuksen ahjon aihepiiriin, vaan seuraava vinealaisjuttu on vasta Vinean kolme aurinkoa. Se on sangen samanhenkinen kuin Vulcanuksen ahjo ja ne sopivat hyvin yhdessä nautittaviksi – suosittelen. Suomeksi Vinean kolme aurinkoa on numero 14 (julkaistu 2006, Ranskassa 1976) eli näiden välissä on julkaistu täysin erilainen Seitsemäs koodi (2005 sekä ranskaksi että suomeksi). Vaikuttaako sekavalta? Teeman mukaan kasatut kokoelmat alkavat houkuttaa…

Nämä kolme mainittua vinealaistarinaa, Matka maan uumeniin, Vulcanuksen ahjo ja Vinean kolme aurinkoa, voidaan ajatella peräkkäisiksi, vaikka niiden välissä onkin Yokon seikkailuja maapallon kamaralla. Siksi tuntuu hassulta, että niillä kaikilla on eri suomentajat. Uusi Vulcanuksen ahjo on minun, Vinean kolme aurinkoa on Antti Pajusen, Matka maan uumeniin on Vesa Nykäsen ja vanhasta Vulcanuksen ahjosta en tiedä, kuka Non-Stopin toimituskunnasta sen on tehnyt. Lisäksi suomennokset ovat eri vuosikymmeniltä, vaikka Ranskassa ne eivät ole ajallisesti kovin kaukana toisistaan.

Non Stop -menoa vapaakappalekirjastossa

Non Stop ‑lehtiä on vaikea saada käsiinsä: niitä ei näytä olevan Varsinais-Suomen kirjastoissa, mikä on outoa julkaisujen merkittävyyden kannalta. Ehkä syynä on jokin 70-luvun hankintaperiaate. Aiemmin olen saanut lehtiä lainaan Turun sarjakuvakaupan Petteri Ojalta, mutta nyt kun käännösaikaa oli käytettävissä kuukausikaupalla, halusin kokeilla Turun yliopiston kirjaston yhteydessä olevaa Fennica-kansalliskokoelmaa, johon Non-Stopeja on toimitettu vapaakappalekirjaston arkistoihin. (Niitä ei siis ole hankittu erikseen kirjaston kokoelmaan yliopistolaisia varten.) Arkistokokoelmasta ei lainata materiaalia ulos, mutta sain kopioida lehtiä paikan päällä. Vapaakappalekirjasto on kätevä: sen avulla pääsee lukemaan monenlaisia vanhoja Suomessa julkaistuja teoksia, joita on muuten vaikea löytää. Ei kuitenkaan niin kätevä Yoko-faneille ympäri Suomen, etteikö uudelle albumijulkaisulle olisi käyttöä… Uudelleenkäännös tuntui siis mielekkäältä, kun tajusin, miten hankalaa vanhoja on oikeasti saada käsiinsä.

Non-Stop-lehdistä selvisi, että ”toimituksesta vastaavan” nimi oli Soile Kaukoranta. (Kuten edellisessäkin uudelleenkäännöksessäni.) Minusta vanha Vulcanuksen ahjo ei kuitenkaan haiskahda hänen työnjäljeltään vaan jotenkin vieraammalta… Jos hän on sen kääntänyt, niin ehkä hänen tyylinsä on ajan saatossa vähän muuttunut. En tiedä, millainen toimituskunta lehdellä oli.

Sivuja valokopioidessani huomasin lehdissä villin piirteen: Kannessa on aina puolikas sivu tarinaa, jota ei toisteta missään lehden sisällä, vaan lehden sisällä tarina jatkuu keskeltä sivua suoraan kannessa olleesta puolikkaasta. Eli yhdestä tarinasta osa yksi saattaa ilmestyä edellisessä lehdessä, sitten seuraavassa lehdessä tarina jatkuu suoraan kannessa, johon on painettu puolikas sivu osasta kaksi, sitten tulee pari osaa jotakin muuta Tinttiä välissä, ja sitten tulee osa kaksi mutta sivun keskeltä alkaen ja loppuu taas kesken, kunnes seuraavassa lehdessä tulee jatkoa. Mietin, että onpas outoa tällainen katkeamaton meininki… tarinathan etenevät rinnakkain ihan Non Stop!

Vanhan suomennoksen lisäksi minulla oli apumateriaalina albumista uudehko ruotsinnos, Björn Wahlbergin Vulcanus smältugn ‑käännös Från Jorden till Vinea -kokoelmakirjasta vuodelta 2015. (Ranskankielinen integraali on julkaistu vuonna 2006.) Käänsin ensin oman versioni ja vertasin sitten sitä sekä vanhaan suomeen että tuoreeseen ruotsiin. Jos jokin kolmesta käännöksestä erosi muista, pystyin tulkitsemaan äänestystä aina kaksi yhtä vastaan – Yoko Tsunon ranskankielinen alkuteksti on nimittäin usein monitulkintaista tai vaikeasti ymmärrettävää. Ruotsin käännös oli laadukas, ja siinä ratkaisuna oli usein yksinkertaistaminen ja selkeyttäminen juonen seuraamisen helpottamiseksi, kun taas Leloup’n alkuperäinen ilmaisutyyli on hyvinkin koukeroista ja kieleltään teknistä. Siitä puheen ollen: Vulcanuksen ahjon tekninen puoli oli jälleen runsasta mutta tällä kertaa kaikki oli minulle täysin ymmärrettävää! Gyroskooppiset voimat ja öljynporaustekniikat! Onko se edes technobabblea enää, jos lukija tajuaa, mistä on kyse? Erikoista…

Oletteko koskaan erityisesti ajatelleet, että vinealaisilla on kaksi eri pääpantaa, joita käytetään kommunikoimiseen? Sekä Matkassa maan uumeniin että Vulcanuksen ahjossa esitetään molemmat, punainen ja keltainen tiara (transmitteur ja diadème traducteur). Vanhassa Vulcanuksen ahjossa niitä molempia puhuteltiin käännöslaitteeksi, mutta käytin itse Matkan maan uumeniin tyyliin ajatuslähetintä ja käännöslaitetta. Yllä olevassa kuvassa näkyy, miten punaisessa tiarassa on otsakappale ja keltaisessa ei. Punainen välittää siis ajatuskuvia ja keltainen tulkkaa puhetta reaaliaikaisesti. Ne ovat siis aivan erilaiset viestintämuodot.

Mitä uutta?

Yksi periaatteellinen muutos, jonka tein vanhaan versioon verrattuna, oli karsia vähemmäksi sukupuoliviittauksia. Esimerkiksi ”terrienne” oli ollut aiemmin ”maan tyttö”, mutta itse toistin siinäkin ”maan asukas”, koska sukupuolen ilmaiseminen tuntui usein enemmän ranskan kielelle tyypilliseltä piirteeltä kuin olennaiselta informaatiolta. Toisessa tapauksessa muutin ilmauksen ”Vinealaiset ovat sini-ihoisia naisia ja miehiä” vain ”kansaksi”. Sukupuolen korostamista (tytöttelyä) jäi kuitenkin albumiin niin moneen kohtaan, että tuskin kukaan valittaa, että olisi siivottu liikaa. Vanha käännös on siis näissä asioissa tarkempi, mutta itse pidin luontevampana yksinkertaisempaa muotoa.

Lisäksi päivitin tekniikkaa sen verran, että muuttelin televisioita näytöiksi. Vanhassa versiossa puhutaan alkutekstin mukaisesti esimerkiksi valvontatelevisioista. Olisi ollut perusteltua säilyttää telkkarit ajankuvana, kun tarina selvästi sijoittuu vanhoihin aikoihin (lankapuhelimet jne.), mutta en halunnut vetää lukijan huomiota pois juonesta tekstitasoon, herttaisen vanhanaikaiseen termistöön.

Tälläkin kertaa tuli myös sellaisia tuotoksia, että keksin itse jotain nasevaa, jolla parantelin suoraa raakakäännöstäni, ja sitten kun katsoin vanhaa versiota, niin siellä olikin hoksattu ihan sama ilmaus. Eli taaskaan kaikki ei ole plagiaattia, mikä samalta näyttää. Joitakin napakoita ratkaisuja otin kyllä vanhasta, esimerkiksi ”valaisin” oli hieno suomen kielen vahvuuksiin nojaava hoksaus valaisevasta kikottimesta, jossa ei ole lamppua (alkutekstissä ei substantiivia, vaan ”tämä antaa teille valoa”).

Tämän albumin perään aloin heti tehdä uutta Yokoa. Bloggauksen ilmestyessä sen käännös on jo valmis, mutta painosta se pullahtaa vasta elokuussa. Ero uuden ja vanhan välillä tuntuu minusta suurelta, mutta katsokaa itse syksyllä.

P.S. Minulle on tullut ärsyttävä vaiva: jokin tietty laulu soi päässä koko sen ajan, kun työstän jotain alpparia tai luen jotain kirjaa. Tämän alpparin aikana se oli Kylie Minogue’ia mukaillen Do the Yoko-motion! Seuraavan kanssa puolestaan Saturnuksen renkaat sormeesi sun… Ja molemmat projektit olivat työn alla monta kuukautta!