Kolmas vanha albumi, joka ilmestyi samana päivänä elokuussa Yokon ja Pikon ja Fantasion kanssa, oli uudelleenkäännös Lucky Luken Suuresta rodeosta. En nyt meinaa saada selvää, milloin alkuperäinen Rodéo julkaistiin ensimmäistä kertaa albumina, kun Eurocomics sanoo -67, Wikipedia -51 ja alpparin kansilehti -71, mutta joka tapauksessa Morrisin alkuperäiset tarinat ilmestyivät Spirou-lehdessä jo vuosina 1948–49.

Edellinen suomennos on vuodelta 1989, ja siinä oli kaksi parikymmensivuista tarinaa, Rodeo ja Olipa kerran Buffalo Creek, sekä kaksi yhden sivun juttua, kun taas tässä uudessa on kolme pitkää tarinaa – nuo kaksi edellä mainittua, jotka tunnistamisen vuoksi nimesin identtisellä tavalla, sekä kolmas, Desperado City. Vanha Suuri rodeo oli siis nelisenkymmentä sivua pitkä, ja tämä uusi kuutisenkymmentä! Mietin, että olikohan pituus ollut aikanaan syynä jättää Desperado City pois, ennemmin kuin sensuuri. Onhan siinä toki hirttäjäiset, mutta ei mielestäni mitään ihmeellistä Lukeksi.

Tämä Luke noudattaa siis samaa kaavaa kuin aiemmin tekemäni Arizona, jossa siinäkin oli osa uudelleenkäännöstä ja osa uutta käännöstä. Aiempi Suuri rodeo oli Otavan kustantama, ja sen on suomentanut Soile Kaukoranta. (Vanha Arizona puolestaan oli hänen puolisonsa Heikki Kaukorannan käännöstä.)

Morris

Koska albumi on vanhaa Lukea, sen olisi pitänyt olla helppoa kauraa, kun tarinoissa ei vielä harrastettu Goscinnyn sanaleikkejä ja nyrkit puhuivat selvästi vähemmän kuin tuhat sanaa. Mutta pelkkä Morrisin nimi herättää sellaisen arvokkaan tunteen, että klassikkoa pitää nyt käsitellä erityisellä hermostuneella tarkkuudella ja avata PDF silkkihansikkaat kädessä.

Kun katsoin suomennettujen Lukejen listaa, niin yllättävän pitkään alussa on tällaisia useamman lyhyen tarinan kokoelma-alppareita, ennen kuin pitkät tarinat alkavat sitten Goscinnystä. Ja toisaalta yllättävän paljon muita kirjoittajia on myös Goscinnyn jälkeen niin, että Morris on itse kuitenkin vielä jatkanut piirtämistä. Sarjan yhtenäisyys mielessäni saattaa olla illuusio.

Edellisestä käännöksestäni, Niokolo-Koban arvoituksesta, tuli mieleeni, että voisin tässäkin työssä vilkaista, onko näin vanhasta alpparista saatavilla sellaista ruotsinnosta, joka sisältäisi Desperado Cityn. Siinä oli nimittäin alkutekstissä jotain outouksia – niin kuin kaikissa alkuteksteissä aina – esimerkiksi parin hahmon nimet ilmeisesti sekaantuvat. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten joku toinen on ratkaissut Billin ja Jimin nimittämiset. Ruotsiksi alppari olikin tosiaan julkaistu jo vuonna 1985 nimellä Lycksökarna i Vilda västern, mutta nähdäkseni se löytyi Suomesta ainoastaan Hiittisten kirjastosta (jossa se oli lainassa). Olin käymässä Torniossa, joten tarkistin myös Norrbottenin kirjastot, joista se löytyi vain Vuollerimista (liian kaukana). Olisin kuvitellut, että Morrisin Luket ovat sellaisia klassikkoja, joita voisi odottaa olevan kirjastoissa, mutta ovatkohan ne sitten alkaneet jo vanheta vai eikö niiden asema Ruotsissa tai suomenruotsalaisessa kulttuurissa sitten ole yhtä suuri kuin suomennoksilla. Vai onko kasarikirjat luettu puhki ja uusia ei ole tehty? Tai ehkä Morris ei vain ole yleismaailmallisesti niin pyhä hahmo kuin luulin.

Soile Kaukoranta

Toinen pyhimys, jonka työhön hirvitti kajota, oli tietenkin Soile Kaukoranta. Suomensin albumin niin, että käänsin ensin aiemmin suomennetut ykkös- ja kolmostarinat parhaani mukaan valmiiksi asti ja vasta sitten vertasin tuotostani Kaukorantaa vasten. Yhdistelin tarvittaessa Kaukorannan ratkaisuja omaan käännökseeni, jos ne olivat parempia.

Monet pikkufraasit olivat meillä molemmilla identtisiä luonnostaan, koska suomeksi oli jokin tietty naseva tapa ilmaista asia. Kaikki ei siis ole kopiota, mikä siltä näyttää. Esimerkiksi lasson sabotointi veitsellä oli meillä molemmilla käännetty juuri ”nyrhimiseksi”.

Viimeiseksi tein sitten Desperado Cityn, vaikka se on albumissa keskimmäinen tarina, jotta tekstin tyyli ehtisi asettua, eikä lukija erottaisi rajapintaa Kaukorannan tukeman ja itsenäisesti tuottamani tekstin välillä.

Kaukorannan aikana Suuri rodeo tekstattiin käsin ja nykyään fontti on koneellinen, joten koin, että minun pitää välillä tiivistää vähän enemmän, kun kuplaan ei voi tunkea enää niin paljon tekstiä pienentämällä vain käsialaa kesken rivin. Sen vuoksi Kaukorannan käännös saattaa olla joissakin kohdin tarkempaa, kun itse olen karsinut esimerkiksi puhutteluja. Lisäksi Kaukorannan aikaan oli tapana suomentaa useammin myös Lucky Luken englanninkieliset heitot, kuten ”Hello, boys!”, joilla tuodaan villin lännen maustetta ranskankieliseen tekstiin. Myöhemmissä Lukeissa näitä on jätetty enemmän alkutekstin mukaisesti englanniksi, ja niin tein itsekin.

Kyllähän minä tiesin, että Soile Kaukoranta osaa hommansa, mutta silti iski vähän päin kasvoja, miten paljon hänellä oli käännösten vertailussa sujuvampia tai ihan vain oikeampia ratkaisuja, vaikka minulla on käytössäni modernit apuvälineet. Annoin esimerkiksi englannin johdattaa minua harhaan siinä, ettei déception ole huijaus vaan pettymys. Ihan kaikki pitäisi aina tarkistaa. Mietin pitkään, mikä ihmeen historiallisen avioeron tyyppi voisi olla divorce à l’hôpital, mutta Kaukorantapa oli ilman PDF:n zoomaustoimintoakin bongannut minimaalisesta präntistä aksenttimerkin, joka muutti merkityksen: divorcé, eronnut henkilö (mies). Teki kyllä hyvää saada käännökselle tällainen tuplatarkistus.

Mutta vaikka Kaukoranta on aina Kaukoranta, olen silti tyytyväinen uuteen käännökseen. Joitakin ilmauksia ja ilmaustapoja on päivitetty, kun kieli muuttuu ja fraasien sävy värittyy kummalliseksi ajan myötä. Ylimääräinen silmäpari hiomassa tekstiä tuskin menee koskaan hukkaan – en usko sentään huonontaneeni tekstiä. Ja onhan tässä mukana uusi, suomeksi aiemmin julkaisematon tarina. Toivon, että molemmat albumit jäävät kiertämään lukijoiden käsissä.