Palaan pitkästä aikaa Kirjastokaistan videoiden pariin, tällä kertaa Suomentajat lukijoiden luo ‑sarjan yhdeksänteen osaan, jonka aiheena on riimien ja runomitan suomentaminen. Mitallinen runous ohitettiin kokonaan varsinaisessa runouden kääntämistä koskevassa keskustelussa, jossa käsiteltiin vain vapaata muotoa. Kiinnostavaa, että se minkä tavan tallaaja mieltää ehkä tyypillisimmin runoudeksi, onkin varsinaisella runopuolella enemmän lastenkirjajuttuja. Kovin montaa kääntäjää ei Suomen maassa tarvita klassisen riimirunouden suomentamiseen (vaikka joku ne Ståhlin tarinat ja Shakespearetkin uudelleenkääntää eli Juva ja Lindholm, jotka käsittelevät aihetta Klassikot-jaksossaan), eli riimiruno jää pääasiassa lastenkirjojen piirteeksi.

Minulla tulee tällä hetkellä luettua lapselle paljon riimiteltyjä kuvakirjoja ja loruja, joten arvostukseni niiden kääntäjiä kohtaan on noussut entisestään (rupean Raija Rintamäki ‑fanitytöksi!) Lastenlorujen lisäksi mittaa ja riimiä tarvitaan usein proosassa eräänlaisena oheiskrumeluurina, kun kirjailija on höystänyt tekstiään (lihottanut keksittyä maailmaansa) omilla laulunpätkillään. Tätä kirjoittaessani minullakin on työn alla sarjakuva, johon pitäisi tuottaa riimillinen ”laulu” tietyn merkityssisällön ympärille, joten ehkä saan siihen uusia ajatuksia palaamalla vanhaan videoon.

Riimittelystä ja mitasta ovat keskustelemassa Sirkka-Liisa Sjöblom (tuttu dekkarijaksosta) ja Riina Vuokko (tuttu etäisiä kulttuureita käsittelevästä jaksosta), ja heitä haastattelee suomentaja Laura Jänisniemi (yksi Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen järjestäjistä).

Sjöblom ja Vuokko ovat suomentaneet lastenrunoja nimenomaan keskenään, yhteistyönä! He ovat myös suostuneet kääntämään muille niitä proosan sekaan jemmattuja runoja, joita suomentajat usein kammoavat. Jänisniemi kuvailee suomentajien runopelkoa niin, että siinä on hirveästi työtä, kun muutenkin on kiire, eikä riimien kääntämiseen ole tottumusta. Vuokko ja Sjöblom pääsivät omasta runopelostaan käännöstyöpajassa, jossa he kokivatkin homman yllättäen aika hauskaksi!

Usein kaunokirjallisuudessa huomaakin suomentajatiedoista, että joku muu on tehnyt runot, esimerkiksi Nälkäpeli-sarjassa säkeet ovat Liisa Ryömän, Alice Martinin ja Juhani Lindholmin käsialaa. Erityisesti fantasiakirjoissa uskon, että runot saattavat olla teoksessa erityisen rakastettuja kohtia, mutta silti lukija ei aina hoksaa, että kiitos niistä kuuluukin jollekulle toiselle kuin pääsuomentajalle.

Mitasta mittaa

Minusta on tuntunut, että pitäisi suomennostöiden vuoksi opiskella runomittaa. Osaan ehkä tuottaa sarjakuvatasoista kalevalamittaa (epätäydellistä parodiaa nelipolvisesta trokeesta), mutta osaisinko tarvittaessa tunnistaa oikein vieraasta kielestä erilaisia mittoja ja toteuttaa niitä oikein suomeksi? Videokeskustelu yksinkertaistaa asiaa, joka on tuntunut hirveän vaikealta. Sjöblom kertoo perusteet: runossa rivi on säe, ja säkeissä on nousuja ja laskuja, mikä suomessa tarkoittaa painollisia ja painottomia tavuja. Niiden rytmistä syntyy mitta. Nouseva mitta alkaa painottomalla tavulla ja vasta toisella tavulla tulee painollinen. Koska suomessa paino on sanan ensimmäisellä tavulla, painoton tavu tehdään säkeen alkuun käyttämällä yksitavuista sanaa, jotta toisesta tavusta voidaan sitten aloittaa uuden sanan alulla eli painollisella tavulla:

No onkos tullut kesä
nyt talven keskelle
ja laitetaankos pesä
myös pikkulinnulle

Koska suomessa on vain vähän yksitavuisia sanoja, niin meillä on vaikeampaa tehdä nousevaa mittaa kuin esimerkiksi englannissa, jossa on runsaasti yksitavuisia sanoja. Keskustelijoiden mukaan suomentajalla onkin sen vuoksi lupa muuttaa mittaa! Alkutekstissä käytettyä mittaa ei ole pakko orjailla käännöksessä!

Laskevassa mitassa paino on heti ensimmäisellä tavulla. Suomessa on siis normaalisti puheessa paino ensimmäisellä tavulla, mutta lisäksi nelitavuisista eteenpäin on myös sivupaino, joka on kolmannella tavulla. Lisäksi sivupaino on yhdyssanarajoilla. (Lainasanoissa voi kuulla poikkeuksia, kun tulee sanaraja eri paikkaan, esim. dys-leksia, ei dyslek-sia). Muut sivupainon lisäsäännöt ovat monimutkaiset, katso esim. Iso Suomen Kielioppi ja Kotuksen blogi. Mutta kielemme siis istuu hyvin laskevaan mittaan, kun paino on aina ekalla tavulla.

Joulupuu on rakennettu
Joulu on jo ovella
Namusia ripustettu
Jatka samalla tavalla

Mutta ovatko nämä nouseva ja laskeva sitten simppelisti jambi ja trokee vai tarkoittavatko nuo termit jotain yksityiskohtaisempaa erikoistapausta? En ymmärrä jambin selityksistä netistä mitään. Voiko se olla näin simppeliä? Ja miten sitten säkeessä kuuluu edetä ensimmäisen tavun jälkeen? Voiko ”rytmi” olla sen jälkeen mitä vain eli alkukielessä jollain tavalla ja eri tavalla suomeksi? Pitääkö mennä esimerkiksi vuorotellen nousu-lasku-nousu-lasku tavu tavulta, jotta noudattaa jotain tiettyä mittaa? Onko sellainen edes teknisesti mahdollista kääntäessä? Ja onko sillä merkitystä: meneekö mitta pilalle, jos niin ei tee vaan vetelee vaihtelevammin? Häiriintyykö runomittaa tunteva lukija joistain sanapainovirheistä? Minusta tuntuu, että oikea vastaus olisi ehkä säkeiden tekeminen orgaanisesti ennemmin kuin teknisesti, korvakuulolta ja perstuntumalla.

Olen itse jostain syystä ajatellut, että tavumäärä olisi jotenkin mitassa tärkeintä (koska kalevalamitassa on laskettu kahdeksaa tavua ja siihen päälle vielä haiku ja tanka). Vuokko kertoo, että he laskevat kyllä tavuja, mutta ei niiden tarvitse aina vastata alkuperäistä. En ollut tiedostanut tätä säkeen aloittamisen painoasiaa ollenkaan, vaikka sanapainoja on tullut ajateltua riimien osalta. Kaikki riimit eivät kuulosta hyviltä, kun painot eivät osu riimiparissa vastakkain (Mirkalla oli kana / valkoinen kuin lakana). Vuokko selittää tätä epämääräistä tuntemustani niin, että tyylikäs riimi alkaa painolliselta tavulta. Hän antaa esimerkin käännöksestään: ”kala moni” ja ”megafoni”. Tässä on siis kohdistettu toisiinsa monen pääpaino ja megafonin sivupaino (kolmannella tavulla).

Riimittelyn pyörittely

Mutta mikä tekee riimin? Olen ollut sekaisin siitä lähtien, kun törmäsin jossain tekstiin (graduun?), jossa kerrottiin, että riimejä on kahta sorttia, esimerkiksi sellaisia kuin kaula/laula ja sellaisia kuin kaula/kauha. Tai sitten vielä hämmentävämmin sellaisia biiseissä käytettäviä kuin tää/näät/tääl. En löytänyt enää kyseistä tutkimusta, mutta löysin Inka Vilénin gradun Riimittyminen ja riimittäminen iskelmä- ja rocksanoituksissa (vuodelta 1997), josta yritin selvittää itselleni tätä asiaa.

Vilénin gradussa kerrotaan, että riimissä säkeiden lopputavuissa on ”äänteellinen yhtäläisyys” eli niiden ”äänteet kertautuvat”. (Gradun tekijä viittaa tietenkin itseään uskottavampiin lähteisiin, joten sitaatit eivät ole häneltä, mutta en ala tässä bloggauksessa tekemään akateemisia viittauksia.) Yhtäläisyys tarkoittaisi sitä, että jos A on sananalkuinen konsonantti (tai konsonanttiyhtymä) ja B kaikki sen jälkeen tuleva ennen seuraavaa painollista tavua, niin A vaihtuu mutta B säilyy vakiona: lyön/syön. Mutta miksi tässä puhutaan sanan alusta eikä tavuista – en tajua. Joka tapauksessa gradussa mainitaan toisaalla, että riimit sisäpainolta (sivupainolta) ovat OK, esimerkiksi auringon/kuolematon. Monitavuisessa riimissä voisi sitten tulla A:n ja B:n jälkeen taas uusi painollinen tavu, joka olisi uusi A ja sitä seuraisi uusi B. Gradussa mainitaan myös, että homonyymejä ei yleensä pidetä riimeinä. Hyvissä riimeissä arvostetaan yllätyksellisyyttä, esimerkiksi riimitettyjen sanojen välisten merkitysten vastakohtaisuutta tai sanojen erikoista käyttöä. Videokeskustelussa annetaan hyvä esimerkki yllättävästä riimistä: kajahtaa ja tattadaa! Myös eri sanaluokista syntyviä pareja pidetään hienoina, esimerkiksi jupiset/rupiset.

No entäs sitten ne oudot tapaukset? Gradussa esitellään Pentti Leinon riimityssääntöjä, joissa puhutaan epäpuhtaista riimeistä. Leinolla on liuta lievennyssääntöjä, joiden perusteella riimeiksi hyväksytään muitakin kuin selkeitä tapauksia. Esimerkiksi vapaa ja vakaa olisivat hänen mukaansa epäpuhtaita riimejä. Eli ilmeisesti se, että viimeinen tavu rimmaa, ei tee vielä riimiä, vaan koska tässä näyttää koko sana rimmaavan, mutta ei sitten rimmaakaan niin kuin vapaa ja tapaa, niin se on epäpuhdas. Eli vapaa ja vakaa tulee tulkittua kaksitavuiseksi riimiksi eikä rimmattua vain viimeistä tavua? Onkohan tällaisessa tulkinnassa mitään järkeä?

Gradussa käsitellään myös näitä meen/teet‑tyypin riimejä. Niistä käytetään monia nimityksiä: assonanssi, puoliriimi tai puolisointu. Tällaista riimiä pidetään vaillinaisena tai epäpuhtaana, ne muistuttavat riimiä mutta sointuvat vain osittain. Gradussa mainitaan, että niitä käytetään nimenomaan lauluissa, kuten olen itsekin huomannut, eli jos niitä ei käytetä runoissa eikä siten runosuomennoksissa, olen vaivannut niillä päätäni ihan turhaan. Niitä ei tarvitse pitää minun työssäni riiminä. Kuitenkin gradussa sanotaan, että tällaiset riimit ovat kansanlauluissa yleisiä, joten joskus voi olla tarvetta tuottaa muka-kansanlauluja. Silloin voisi hyväksyä sellaisia kullan/tulla‑pareja…

Näistä sanotaan, että joskus riimit voivat vaihtua ikään kuin asteittain, kun tulee enemmän kuin yhden äänteen verran muutoksia. Voin kuvitella, että tällainen toimisi aika hienosti jossain räpissä, kun ei ole riimipareja vaan vähä vähältä muuttuva jatkumo.

Alan tajuta, ettei riimille ole tarkkaa virallista merkitystä, vaan ihmiset ovat vain riimitelleet, ja määrittelijät ovat sitten katsoneet jälkikäteen, että millaisia näitä on. Runoja ei ole suurimmaksi osaksi kirjoitettu sääntöjen mukaan, vaan sääntöjä on tulkittu runoista. Riimin ”hyvyys” on tuotoksen lukijan tai kuulijan arvio, ei akateemikon. Eikä lukija välttämättä osaa sääntöjä. Voisiko sillä perustella sitä, että tekisi riimejä pelkällä tuntumalla? Että käyttäisin lukijuuttani sen arvioimiseen, onko riimini hyvä vai huono, eli arvioisin tuotosta samalla intuitiolla kuin suomennokseni lukija?

Jänisniemi mainitsee ”onnittelukorttityylin”: halvat riimit (katsomaan/vaan) ja tyhjiä täytesanoja, sijamuodoilla riimittelyä. Ihmettelin, että sijamuodoilla riimittelyä pidetään pahana, mutta ehkä ymmärsin sen väärin: ehkä puhujat pitävät huonona sanojen rimmaamista pelkällä sijapäätteellä, kun suunnilleen kaikki nominit saadaan rimmaamaan, kun ne pannaan samaan sijaan (taulusta/katosta/kolmesta/minusta), kun taas itse ajattelin sijamuodoilla riimittelynä, että hyödynnetään sitä, että sanan vartalokin muuttuu taivutettaessa niin, että sanat, jotka eivät perusmuodossa / kaikissa muodoissa rimmaa, rimmaavatkin tietyssä muodossa (jolloin hyvä tuotos olisi kolmitavuinen riimi kesiä/vesiä, mutta huono yksitavuinen riimi kesästä/vedestä). Olenkohan ihan hakoteillä?

Sjöblom kertoo käännösprosessin kulusta, että he kääntävät ensin merkityssisällön: mitä tekstissä sanotaan. Siitä näkee, mitä sanoja on pakko käyttää halutun merkityksen tuottamiseksi, ja sitten niistä haetaan rimmaavia. Runon loppuun pitää miettiä merkittäviä sanoja, se ei saa loppua tyhjään höttötäytteeseen. Loppuhionnassa pitää vielä katsoa, onko runon fiilis oikea. Puhujien mukaan tärkeintä on runon ydinajatus ja sen ilmaiseminen annetuissa raameissa – ilman että ne raamit nousevatkin pääasiaksi.

Yritin soveltaa tätä oppimaani työn alla olevaan runoon. Jokin kertoi minulle, että raakaversiossani oli jotain pielessä, ja nyt ymmärrän, että muut säkeet olivat siinä laskevia mutta viimeinen nouseva, eli painotus meni epärytmisesti. Mutta sen olin korjannut kakkosversioon korvalla jo ennen tätä tarkastelua. Runomitan ja riimin teoriaa on vaikea soveltaa käytäntöön sellaisella tavalla, että teoriasta olisi enemmän hyötyä kuin pelkästä epämääräisestä kielentajusta.