Vieraat vieraat kielet

Viidennessä Suomentajat lukijoiden luo ‑keskustelussa Kirjastokaistalla on aiheena suomentaminen, kun alkutekstin kulttuuri on Suomessa huonosti tunnettu, siis suomentaminen vieraammista vieraista kielistä. Puhujina ovat Sampsa Peltonen ja Riina Vuokko, tässä yhteydessä erityisesti arabian- ja kiinankääntäjän rooleissa. Keskustelu oli hirvittävän kiinnostava, kun itse käännän vain indoeurooppalaisista kielistä, mutta sen vuoksi kävi sitten ensimmäistä kertaa niin, ettei minulla ole aiheesta mitään omaa sanottavaa tähän lisäksi. Kaikki on niin uutta ja erikoista ja ei koske minun suomentajakokemuksiani. Itse videon katsominen siis kattaa kaiken olennaisen, mutta referoin nyt tähän heidän sanomisiaan, jos vaikka joku on istumassa työpaikan vessassa eikä kehtaa katsoa äänet päällä videoita.

Peltonen ja Vuokko aloittavat hauskasti kommentoimalla sitä, miten usein puhutaan ”pienistä kielistä”, kun tarkoitetaan julkaisumäärällisesti Suomessa marginaalisia kieliä. Kiina ja arabia kun eivät ole globaalisti kovinkaan pieniä. Vuokko mainitsee, että Kiinan suuren koon ja väkimäärän lisäksi pitää huomioida, että maalla on valtavan pitkä kirjallinen historia, josta riittäisi suomennettavaa. Peltonen puolestaan kertoo, miten lyhyt arabimaiden kirjallinen ja etenkin kaunokirjallinen historia on, sillä alueella on ollut vallalla suullinen perinne. Se oli minulle uutta tietoa: kuvittelin, että pitkä sivistys olisi väistämättä kulkenut käsi kädessä kirjoitetun kielen kanssa. En myöskään tiennyt, ettei yhteinen kirjoitettu standardiarabia ole kenenkään äidinkieli, vaan paikallisesti puhutaan omia variantteja, joita ei kirjoiteta. Eli näistä käsitellyistä kielistä ja kulttuureista ei tosiaan välttämättä tiedetä Suomessa edes ihan perusasioita.

Millä perusteella sitten valitaan ne harvat suomennettavat teokset näin valtavista lähtökulttuureista? Vuokko kertoo, että kiinasta käännätetään Nobel-palkittuja teoksia sekä tällä hetkellä muodissa olevaa wuxia-kirjallisuutta, joka on kung-fu-elokuvista tuttua fantasiaa. Peltosen pöydälle päätyy suomennettavia teoksia aina terrori-iskujen myötä sekä uusien siirtolais- tai pakolaisaaltojen aikaan. Kai se pitää nähdä positiivisena, että ihmiset haluavat yrittää ymmärtää toista kulttuuria erityisesti vaikeissa poliittisissa tilanteissa.

Kun voidaan olettaa, että suomalaiset lukijat eivät tunne näistä kulttuureista edes perusteita, suomentajalle jää paine selittää, mitä mikäkin ele tarkoittaa, ettei hahmojen toiminta näytä järjettömältä poukkoilulta. Kirjailija voi vaikuttaa hölmöltä, jos lukija ei tajua pitkällisesti kerrottujen asioiden taustamerkityksiä. Peltonen mainitsee ohjenuorakseen reseptiolähtöisyyden eli odotustenmukaisuuden alkukieliselle lukijalle ja tämän reaktion tekstiin: pitäisikö hän kuvattua tapahtumaa tavanomaisena vai yllättävänä omassa kulttuurissaan. Näitä suomentajan pitää muokata, ettei vaikutus, johon teksti pyrkii, muuttuisi siinä, jos teksti pidetään samana mutta lukija ja lukijan kulttuuri vaihtuvat. Peltonen korostaa, että suomentaja välittää siis tekstin vaikutuksia, ei sanoja eikä edes ajatuksia, kuten usein sanotaan.

Vuokko mainitsee, ettei suom. huom. ole enää muodissa, mikä on minusta kauhea sääli, koska pidän niitä sympaattisina ja ei-häiritsevinä, mutta minä nyt tykkään muutenkin huomioida tietoisesti kääntäjän työtä kesken lukuprosessin ja luen alaviitteitä vilisevää Pratchettia. Mutta ne nyt eivät ole sarjakuvatöissä edes mahdollisia, joten en ole joutunut tämän mieltymykseni kanssa koskaan kamppailemaan. Nykyään harrastetaan siis ennemmin selitysten ujuttamista tekstiin tai ilmausten vaihtamista ymmärrettävämpiin eli otsikossa mainittua kenkälusikointia. Oli kiinnostava ajatus, että historiallisesti suomentajat ovat olleet akateemikkotaustaisempia ja sen vuoksi suom. huom. -lisäykset ovat olleet heille (ja ehkä heidän aikanaan siksi myös muille) aiemmin luontevampia. Vuokko korostaa, että nykyisin pääasiana ei pitäisi olla toisen maan tapakulttuurin opettaminen vaan kirjailijan palveleminen – taiteellisen elämyksen tuottaminen eikä oman akateemisuuden osoittaminen.

Jos intertekstuaaliset viittaukset ovat muutenkin aina haaste suomentajille, niin tällaisten kielten tapauksessa on lähes aina niin, ettei teoksia, joihin viitataan, ole suomennettu aiemmin, joten viittaukset menetetään vaikka niiden tekstisisältö käännetäänkin. Myös liian suomalaiset ilmaukset ovat tyyppiongelma, esimerkiksi uskontoon liittyen, kun vaikka indoeurooppalaisissa kirjoissa on yleensä sama uskonnollinen tausta. Vieraaksi jättämisen ja kotouttavan kenkälusikoinnin välillä pitää siis vuorotella, ei voi vetää yhtä linjaa mekaanisesti läpi tekstin. Erilaiset kirjoitusmerkit sinänsä eivät ole keskustelijoille ongelma, mutta välimerkkien ja isojen alkukirjainten puute näissä kielissä on sellainen hankaluus, jota en ollut tullut aiemmin ajatelleeksi. Kun muutenkin on niin helppoa tulkita tekstiä väärin tai kahdella eri tavalla, niin tällaisissa tapauksissa se on vielä suurempi hankaluus. Mutta kiinnostavaa kuulijalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s