Neljäs Kirjastokaistalla julkaistu Suomentajat lukijoiden luo ‑keskustelu käsitteli dekkareiden kääntämistä, josta olivat puhumassa Sari Kumpulainen, Oona Nyström ja Sirkka-Liisa Sjöblom. Tällaisesta genrekääntämisestä löytyi odotetusti paljon yhtäläisyyksiä sarjakuvien suomentamiseen.

Dekkareiden raakuudet eivät ole jääneet ahdistamaan suomentajia työn ulkopuolella, vaikka vapaa-ajalla putkahteleekin mieleen sanoja, suomennosratkaisuja ja käyttökelpoisia rakenteita. Se on erikoista, miten sisältö jää siinä mielessä kakkoseksi kielen tasolle. Ehkä sisällön prosessointi on helpompaa, kun se tulee annettuna ja sen saa käsiteltyä itse työn aikana eikä jää ratkaisemattomana pyörimään siten kuin tekstitaso, johon pitää aktiivisesti kajota? Sjöblom mainitsee käyvänsä korjauskierroksilla läpi tekstiä juuri kielen tasolla, eikä ajattele silloin enää niinkään sisältöä. Minulle käy sarjakuvien kanssa päinvastoin: korjauskierroksilla tulee katsottua vihdoin ajatuksella tarkemmin kuvia ja pääsee syvemmällekin sisältöön, kun taas ensimmäinen versio on tehty tekstiin keskittyen. Sisällöstä voi nousta uusia tulkintoja vielä viimeistelyvaiheessakin, kun lopullinen kokonaisuus on nähtävissä ja pienet tarinansisäiset ristiriidat pääsevät erottumaan pintasiististä tekstistä.

Sjöblom puhuu myös siitä, miten suomentamisessa tunnepuoli ja analyyttinen puoli vuorottelevat ja limittyvät toisiinsa. Se on ehkä kääntämisessä villeintä! Monet asiat ovat intuitiivisia, mutta intuitioonsa ei voi luottaa, koska alkuteksti johdattelee harhaan, noudattamaan vieraan kielen rakenteita tai sanavalintoja tai tekemään övereitä ylikorjauksia simppelin vastaavuuden sijaan, jotta teksti kuulostaisi niin mahottoman supisuomalaiselta että oksat pois ja voita välliin jne.

Tunnepuoleen liittyy myös videolla mainittu omasta työstä liikuttuminen. Pitää herutella lukijasta tunteita mutta jos onnistuukin itkettämään itseään, niin se tuntuu silti ennemmin nololta itserakkaudelta kuin merkiltä käännöksen onnistumisesta. Bruno Brazil -sarjassa (josta en ole blogannut, koska se oli aikaa ennen nettisivuani) oli tällainen liikuttava kohta, että vetistelin suomennokseni parissa, mutta sen pystyi pistämään alkutekstin juonen vaikuttavuuden piikkiin. Tulevassa Asterix ja aarnikotka ‑albumissa on kuitenkin loppuvirke, jota piti muokata suomalaiseen fraasistoon sopivaksi, ja se nostattaa minulta vielä viikkojenkin jälkeen niskakarvat pystyyn. Mutta ehkä se ei toimikaan lukijoille vaan näyttää vain teinimäisen melodramaattiselta? Miten saisi selvitettyä, toimivatko samat tunteisiin vetoavat tehokeinot muillekin – jos ei kaikille erilaisille lukijoille, niin edes saman genren harrastajille? Optimaalisesti pitäisi tietenkin hakea vain alkutekstivastaavuutta eikä säätää tunnemittaria kumpaankaan suuntaan, mutta sarjakuvahommissa leikitään niin paljon sanoilla tai viittauksilla, että on pakko lähteä alkutekstistä kauemmas ja valita sitten keksimistään sanaleikkivaihtoehdoista joko se latteampi tai se överimpi.

Dekkareiden suomentamisen erityispiirteistä mainitaan esimerkiksi juonivetoisuus, joka on genressä tärkeämpää kuin varsinainen sanataide. Sarjakuviin pätee sama asetelma, mutta dekkareiden suoraviivaisen tyylin sijasta sarjiksissa on usein mahdollisimman koukeroinen, korostettu tyyli. Ajatus virkkeiden pitämisestä samanmittaisina tuntuu huvittavalta, kun kupliin ängetään se, mitä kupliin mahtuu, ja usein tiivistys tapahtuu juuri virkkeitä pätkimällä. Missähän suomentamisessa virkkeen pitäminen samanmittaisena onnistuu, kun kielissä on tosiaan niin suuret erot siinä, mikä tekee tekstistä vaikuttavaa eikä pöljänkuuloista.

Keskustelijat käsittelevät myös puhekielisyyttä dialogissa, mutta toteavat, ettei dekkareissa sen kanssa juuri revitellä. He mainitsevat, miten pitää olla tarkkana siinä, millaisen kuvan tuottaa lukijalle jostakin hahmosta eli hänen edustamastaan ihmistyypistä. Minulle asia tuli vastaan, kun huomasin Asterixissa mustan merirosvo Baban puhuvan ranskaksi eri tavalla kuin muut merirosvot, eli hänellä on ilmeisesti murretaustaa Afrikasta (mitähän kieltä nuo merirosvot edes ovat puhuvinaan keskenään?). Hän muun muassa nielee R-kirjaimia, mikä samalla tavalla ilmaistuna kuvaa suomessa jotakin ihan muuta kuin kotimaata (hammaskipua? Tyyliin ”Kalee’i suo’aan edessä.”), kun suomessa R ääntyy aivan eri kohdassa suuta eikä sitä saa nieltyä samalla tavalla. Jos olisin yrittänyt luoda Baballe tällaista murretta suomeksi, hahmo olisi luultavasti alkanut vaikuttaa tyhmemmältä kuin toverinsa, sen sijaan että olisi saanut välitettyä paikallisväriä, tai puhevikaiselta. Ja se sitten olisi herättänyt kysymyksen, että miksi juuri musta on se, joka sössöttää, kun efektiä ei olisi tunnistettu murteeksi. Onneksi pystyin vetoamaan tässäkin aiempiin suomentajiin: he eivät olleet tehneet Baballe mitään erityistä puhetyyliä, joten oli paras pitää hahmo yhtenäisenä ja jatkaa samaa linjaa, ettei kääntäjän vaihtumista eri osissa huomattaisi.

Tällainen ihmisten ja heidän edustamiensa ihmisryhmien kuvaamistapa kietoutuu yhteen sen kanssa, millaisia yhteiskunnallisia teemoja dekkareissa tällä hetkellä näkyy (esimerkiksi murhien motiiveissa). Puhujat mainitsevat ainakin luokkaerot ja maahanmuuttaja- sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kaltoinkohtelun. Minulla ei ole tullut vastaan näitä teemoja suoraan. Sillage-sarjan Navisin voi ehkä halutessaan nähdä maahanmuuttajana, kun on vieraan rodun edustaja muiden ällisteltävänä ja muovattavana yhteiskuntakelpoiseksi. Vercingetorixin tyttäressä nimihenkilöllä on kaksi ottoisää, mikä tuntuu isolta harppaukselta Asterixille mutta pieneltä seksuaalivähemmistöille, kun vieläkään ei missään ilmaista suoraan, että heillä olisi mitään suhdetta keskenään. Pikossa ja Fantasiossa on alettu viime aikoina vihjailla homojuttuja, esimerkiksi Mustien uhrien herrassa kysellään, että ai johtuuko tämä siitä, että te asutte yhdessä, vaikka hahmot on kuitenkin kirjoitettu heteroiksi romanssiviittausten osalta. Vihjailu tuntuu kuitenkin hyväntahtoiselta ja tulkintoja avaavalta, vaikka mitään rehellistä representaatiota ei taaskaan ole nähtävissä.

Jatkuvissa huumorisarjoissa käsitellään vähemmistöjä vielä genren perinteiden mukaan, vaikka pehmennyksiä onkin tullut. Lucky Luken intiaanit puhuvat ja viittovat hassusti, mutta heidät esitetään esim. Kid Luckyssa fiksumpina kuin valkoinen rasistihahmo. Uudessa Lucky Luken Louisianan lainvalvojat ‑alpparissa (suomentanut Annukka Kolehmainen) musta hahmo pääsee jo Luken rinnalle ja koko tarina käsittelee mustien asemaa Etelävaltioissa. Vammaisia hahmoja ei ole vielä näkynyt, tulee mieleen vain yksi pyörätuolilla rullaava old timer Kid Luckysta. Edes alien-osastolta en muista nähneeni tämänkaltaista erilaisuutta, kaikki ovat näkeviä ja kuulevia ja käyttelevät käsiä ja jalkoja, niitä silmiä ja korvia ja raajoja ja telepaattisia kommunikointikeinoja on vain vielä enemmän. No Bobolta taisi mennä toinen silmä. Luokkaeroasioita on kyllä käsitelty paljon, ainakin Sillagessa, mutta niitä on vaikea lukea samalla tavalla yhteiskunnallisten ilmiöidemme suorana käsittelynä kuin dekkareissa, jotka sijoittuvat todellisiin maihin ja ajankohtiin.

Asterixissa on nostettu esiin ajankohtaisia ilmiöitä viittaamalla tekohetkellä kuohuneisiin poliittisiin kohusitaatteihin. Näitä on vaikea tunnistaa ilman ranskalaisen kustantamon ohjeistusta, ja ne muuttuvat täysin matkalla, kun pitää miettiä jokin Suomessa tunnistettava poliittinen lausahdus edes suurin piirtein samasta aiheesta. Jos alkutekstin sitaatti on tarkoitettu poliittiseksi kritiikiksi, niin se katoaa kotouttavan suomennosperinteen myötä. Mutta kaikkea ei voi saada.

Naisten roolia aletaan jo sentään pikku hiljaa nostaa osallistuvammaksi perinteisissäkin sarjakuvasarjoissa. Dekkareiden suomentajat ottavat esille sen ”kenen näkökulmasta on osattava uskottavasti kirjoittaa”. Esimerkiksi äijätrilleristä oli poistettu käännöksestä ”tupsahtamisia” ja muita feminiinisiltä vaikuttavia sanoja. Minulla ei ole tullut vastaan tarvetta korjata kielenkäyttöäni sukupuoliperustein, vaan enemmän kustannustoimittajan kanssa on käyty läpi murre-eroavaisuuksia, kun jotkin puhekielisyyksistäni kuulostavat hänestä oudoilta ja jotkin hänen korjausehdotuksensa minusta vierailta. On hyvä saada palautetta juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka kielellinen tausta on erilainen.

Mitä tulee erilaisen henkilön nahkoihin asettumiseen, en ehkä itse samaistu niin vahvasti henkilöhahmoihin, koska näen heidät kuvina, ulkoapäin. Kun hahmo sanoo ”minä”, olen ennemminkin kuulijan asemassa, puhekumppanina, katsomassa puhujaa kasvoista kasvoihin, kuin itse puhumassa. Vaikka kirjoitan kuitenkin itse sen puhutun tekstin. Ehkä olen molemmilla puolilla yhtä aikaa. Niin kuin kääntäjät aina muutenkin: tekstin tekijöinä ja sen lukijoina.

Tämä dekkarijakso tuntuu keskustelevan Suomentajan tuntosarvet ajan hermolla ‑jakson kanssa (bloggaus). Siinä puhutaan dekkareiden katarttisuudesta (liittyen niiden raakuuteen) ja lisää siitä, kuka saa kirjoittaa ja kenestä, mikä on nyt ollut kuuma aihe jo hetken.

Nyström jatkaa vielä omassa blogissaan aiheesta, johon video päättyy, eli miksi dekkaritkin pitää kääntää hyvin. Siinä annetaan ihanasti lupa viihtyä, rentoutua ja uppoutua kirjaan. Viime aikoina olen kyllä vähän tarvinnutkin sellaista – sekä viihdettä että lupaa kuluttaa sitä.