Suomentajat lukijoiden luo ‑keskustelusarjan kolmannessa osassa Satu Ekman ja Tarja Härkönen käsittelevät asumista siinä kulttuurissa, josta käännettävät teokset ovat peräisin. Tämä liittyy erityisesti siis tilanteisiin, joissa kirjailija on sijoittanut tekstinsä omaan kotimaahansa, jolloin vieraassa maassa asumisesta saatu hyöty ei tarkoita pelkästään kielitaidon ja kulttuuritietouden kartuttamista vaan myös konkreettisesti kirjan tapahtumapaikkojen näkemistä omin silmin.

Minulla oli videon katseluhetkellä työn alla Piko ja Fantasio Neuvostoliitossa, ja siinä oli mukana paljon belgialaisuuksia. Niissä oli heti hyötyä siitä, että olen piipahtanut Belgiassa lyhyesti turistina, koska pieni Belgia ei oletakaan lukijoiden (ranskalaisten?) tunnistavan turistijuttuja kummempia viittauksia (esim. Atomium, ranskikset, Manneken Pis jne). Olen asunut pari kesää Ranskassa, mutta siitä en ole saanut tällaista suoraa hyötyä, koska sarjakuvat, joita olen päässyt kääntämään, eivät ole sijoittuneet Ranskaan tai ainakaan todellisiin paikkoihin Ranskassa, eivätkä myöskään nykyaikaan (Asterixin kylä). Ehkä se on vähän ristiriitaista, että minusta se kuulostaa eksoottiselta, jos joku pääsee työstämään tekstiä, joka sijoittuu todelliseen paikkaan ja nykyaikaan.

Keskustelussa puhutaan siitä, miten paljon auttaa, kun oikeasti näkee tekstissä kuvaillut paikat. Minulle tarjotaan kuvat jo tekstin mukana. Siitä on kyllä valtava apu monitulkintaisissa kohdissa. Mutta tietenkään minulle ei tule sarjakuvissa vastaan samanlaista tekstiä, jossa kuvailtaisiin paikkoja sanallisesti, kun ne kerran kuvaillaan jo kuvin. Haenkin kuvista muunlaista tukea, tyypillisesti tiiraan naamoja tulkitakseni tunteita sanojen takana, kuten oliko yksittäinen puuskahdus väsymystä vai leipääntymistä vai pilkallisuutta.

Alkukielen kulttuurissa eläminen antaa kuitenkin faktatiedon lisäksi inspiraatiota, joka puolestaan vaikuttaa suoraan suomentajan työnjälkeen. Millä muilla tavoin voisi aktivoida luovaa ajattelua, jos ei ole mahdollisuutta lähteä kirjailijaresidenssiin ulkomaille? Pienempikin maisemanvaihdos voi auttaa, kuten kävelylenkit. Kersti Juva mainitsi Ylen aamun haastattelussa saaneensa jonkin termi-idean uidessaan. Myös lukeminen virkistää aivoja, mutta sitä kautta ei aina pääse käännöstyöstä riittävästi irti. Itse kaipaan hartaita kirjanhipelöintitilaisuuksia, kuten Kirjamessuja, joiden tunnelma irrottaa sopivasti arjesta ja inspiroi muovaamaan peruslaatuista tekstitaikinaa vielä vähän suomemmaksi.

Ekman ja Härkönen puhuvat myös kirosanojen eroavuuksista niin maantieteellisesti kuin voimallisuudenkin osalta. No kiroilua sarjakuvista sentään löytyy! Perinteisesti sarjiksissa on käytetty aika pliisuja manauksia, ja ranska kiroamiskielenä on niin ikään aika mieto, mutta silti kirosanoja ei voi tässäkään tapauksessa kääntää suoraan. Suomessa käytetään puheessa vahvoja kirosanoja, joita ei kehtaa painaa lasten sarjiksiin, joten sarjakuviin onkin kehittynyt oma vesitettyjen manausten kielensä (Tuhat tulimmaista!). Keskustelussa mainittu kulttuurisidonnaisuus, kuten yhteys uskontoon, on kiinnostava piirre: kirosanat ovat usein hyvin vanhaa sanastoa ja siksi erityisen voimakkaasti kiinni kulttuurissaan. Kristillispohjaiset kirosanat voivat kuulostaa oudoilta avaruusolentojen kesken, tai perinteiset kirosanat liian suomalaisilta, jos tarina sijoittuu muualle. Kirosanan vieraus tai hölmöys (Pirskatti!) voi olla lukijalle helpommin sulatettavissa kuin liika suomalaisuus fantasiamaailmassa (Vittu!), sillä sarjakuvalle on lajina kuitenkin jollain tavalla ominaista tietty lapsenomainen höpsöys, vaikka genre olisi vakavampikin, esimerkiksi sota.

Sitten sarjakuvilla on tietenkin se toinen, ihan oma tapansa ilmaista kirosanat eli ”#@%¤!” ja muut piirretyt symbolit ja sensuuripalkit. Se onkin sitten vekkulia, jos kirosanoiksi on piirretty jotakin kulttuurisidonnaista, mikä ei avaudu suomalaiselle lukijalle ja mihin kääntäjä ei pysty vaikuttamaan.