Heti Lucky Luken perään sain kääntää toisen Piko ja Fantasio ‑alpparini. Olin suomentanut aiemmin Marsupilamin raivon (Egmont Kustannus, 2016), joten taustatyöt hahmojen äänien ja maailman perusteiden suhteen oli jo hiljattain tehty. Vaan Mustien uhrien herra osoittautuikin aivan erilaiseksi albumiksi – nimittäin jatko-osaksi tarinalle, jonka toinen kääntäjä oli suomentanut!

Leopardinainen

Mustien uhrien herra on jälkimmäinen osa tarinasta, joka alkoi albumissa Leopardinainen (Egmont Kustannus, 2014). Kumpikin itsenäinen osa on Schwartzin ja Yannin käsialaa, kun taas Marsupilamin raivo oli Yoannin ja Vehlmannin teos, erilainen siis niin kuvituksellisesti, kielellisesti kuin aihepiirinsäkin puolesta. Sen vuoksi toisen kääntäjän Leopardinaisesta oli selvästi enemmän apua uuteen työhön lähestymisessä kuin edellisestä omasta käännöstyöstäni.

Leopardinaisen on suomentanut erinomaisesti Emilia Melasuo, etenkin kun ottaa huomioon, ettei hänellä ollut käytettävissään tarinan loppuosaa. Muun muassa albumin nimitermi Mustien uhrien herra (Le maître des Hosties Noires) on käännetty jo ensimmäisessä osassa, vaikka siinä hahmoon vain viittaillaan pahaenteisesti. Pelkäsin loppuun saakka, että toisesta osasta paljastuisi jotain uutta tietoa, joka muuttaisi jonkin ensimmäisessä albumissa lukkoon lyödyn termin merkityksen ja aiheuttaisi käännösongelman, mutta sellaisia ei onneksi koskaan tullut – ei edes siinä vaiheessa, kun mustat uhrit osoittautui intertekstuaaliseksi viittaukseksi. (Ongelmaa ei syntynyt, koska käsittääkseni kyseessä olevaa runoa ja kokoelman nimeä ei ole suomennettu. Jos tämä viittaus nyt jää jotakuta kaihertamaan, niin kyseessä on Léopold Sédar Senghorin kokoelma Hosties noires, mutta sarjakuvan ymmärtäminen ei edellytä sen tuntemista.)

Belgian kulttuurihistoriaa

Leopardinainen sijoittuu todella vahvasti Belgiaan ja Ranskaan toisen maailmansodan jälkeen ja tuo esiin sen ajan ilmiöitä, kun taas Mustien uhrien herra jatkaa tarinaa Belgian tuon ajan siirtomaassa Kongossa. Vaikka albumin miljöö on historiallinen, se on hyvin ajankohtainen käsitellessään eurooppalaisten ja Euroopan ulkopuolisten välistä erilaisuutta ja eurooppalaisten valta-asemaa. Lisäksi teoksessa pohditaan mustien ja valkoisten ihmisten identiteettiä – niin sisäsyntyistä kuin ulkopuolelta saneltua käsitystä siitä, mikä sinä olet – sekä myös eurooppalaisen ja afrikkalaisen ihmisen identiteettiä, esimerkiksi mustien eurooppalaisten ja valkoisten afrikkalaisten tapauksissa sekä tapauksissa, joissa eurooppalaisuus ja afrikkalaisuus kohtaavat samassa ihmisessä.

Tällaisessa kontekstissa törmään ensi kerran tilanteeseen, jossa minun pitää käyttää käännöksessä sanaa ”neekeri”. Kaunokirjallisuus ja sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin asiatekstit. Mukana on kaikenlaisia hahmoja, joista osa heittelee loukkaavia tai rivoja juttuja. Teos itse kritisoi siirtomaavaltaa ja mustien kohtelemista vähempiarvoisina, joten toimeksiannossa ei ole mitään omaa moraaliani vastaan. Miksi silti sormet hangoittelevat vastaan, kun se pitää kirjoittaa?

Koko vieraiden kielten ja kulttuurien opiskelu ja asiantuntijuus perustuu siihen, että haetaan ymmärrystä erojen yli ja pyritään hakemaan yhteistä maaperää, tuntemaan erot mutta välttämään erilaisten loukkaamista. Se ei valmista lainkaan siihen, että joskus ammatin puolesta pitää osata olla myös loukkaava ja julma, koska sellaisten hahmojen uskottava kuvaaminen kaunokirjallisuudessa voi edistää samaa asiaa paljon tehokkaamminkin kuin huolella harjoiteltu, neutraali akateeminen argumentointi.

Toinen kiinnostava mutta tulenarka aspekti albumissa on uskonnollisuus. Teoksessa käsitellään sekä Kongon alkuperäiskansojen perinteisiä, raakojakin uskomuksia että eurooppalaisten mukanaan tuomaa, politiikkaan kytkeytynyttä katolilaisuutta. Alpparissa pohditaan muun muassa uskontojen keskinäistä paremmuutta, lähetyssaarnaajien toimintaa siirtomaassa ja asioita, joita uskonnon varjolla tehdään. Toisin kuin Lucky Lukessa, tämä ei kuitenkaan tuottanut käännösongelmia, aktivoi vain ajatuksia.

Kielillä leikittelyä

Suurin haaste tekstissä oli kielillä leikittely. Albumissa pelataan esimerkiksi belgianranskan ja kongonranskan välisillä eroilla, jotka on pakko saada tuotua suomennokseen, jotta hahmojen keskinäinen käyttäytyminen (ymmärrysvaikeudet) selittyisivät. Koska tarina sijoittuu päivänselvästi Kongoon, mitään stadin slangin ja savon murteen yhdistelmää ei tässä voi käyttää. Pohdiskelin esimerkiksi, millaista sanaa käyttäisin puhumisesta, jota toinen hahmo ei ymmärrä. En uskaltanut käyttää mainiota sanaa ”raatata”, koska se on käsittääkseni Suomessa voimakkaan paikallinen ja rikkoisi siten lukijan illuusion kongolaisista. Siinä mielessä pohdiskelin siis samoja asioita kuin Lucky Luken kanssa: mitä voi hyödyntää omasta murrearsenaalista ymmärrettävyysmielessä (tai tässä tapauksessa epäymmärrettävyysmielessä) ja mitä ei.

Belgialaisten hahmojen puheeseen oli kylvetty valtavat määrät flaamia (esimerkiksi tof, ketje, menneke, kastar), jotka tuovat varmasti lisäarvoa belgialaisille tai ranskalaisille lukijoille, mutta saattavat olla käsittämättömiä suomalaisille. Menin tässä yhdenmukaisesti Leopardinaisen mallin mukaan eli jätin näitä jonkin verran ja jonkin verran käänsin, silloin kun ymmärtäminen sen vaati. Vaan pakko niiden kaikkien merkitys oli silti setviä, että voi upottaa vieraskielisen sanan oikeaoppisesti suomenkieliseen virkkeeseen.

Sitten soppaan heitetäänkin Kongon paikalliskielet, joista ilmeisesti käytettiin pääasiassa lingalaa. Niissä on sama periaate: on selvitettävä, mitä sanat tarkoittavat, jotta ne voi upottaa tekstiin oikein, sillä ranskankielinen konteksti ei välttämättä ole itsessään riittävän yksiselitteinen. Onneksi netistä löytyi lingalan sanakirja, joka sisäksi kaikki tarvittavat törkeydetkin.

Mukana on myös sarjakuvasaksaa (Donnerwetter!), jonka kanssa pärjäilen saksantaidottomuudestani huolimatta, ja sen lisäksi ihan siansaksaakin. Oleellisessa roolissa ovat myös afrikkalaiset (urugondololaiset) kansanviisaudet, jotka ovat varmasti vain käsikirjoittajan hatusta peräisin. Niihin oli hauska miettiä rakenteellisia valintoja, jotka toisivat mieleen aidot sananlaskut. Lisämausteensa antavat Spipin puujalkavitsit, jotka perustuvat usein vaikeasti käännettäviin sanaleikkeihin, sekä totta kai erilaiset värikkäät solvaukset. Tämänhetkinen lempiherjani näistä on ”pahkanahka”.

Sarjakuvasarjat usein muodostavat monimutkaisen verkoston, joissa eri tekijät ja teokset viittailevat toisiinsa. Minua viehättää se, miten käännökset muodostavat sen päälle oman intertekstuaalisen verkostonsa, joka viittaa sekä alkuteksteihin että toisiin suomennoksiin. Mustien uhrien herra ammentaa monesta lähteestä, joista kaikista olen nyt käynyt juomassa.