Sain joulunaikaan ensimmäistä kertaa käännettäväkseni Lucky Luke ‑albumin. Luket ovat hauskoja suomennettavia siinä mielessä, että harvat lukijat tulevat ajatelleeksi, että kyseessä on ranskankielinen sarja. Villi länsi ohjaa vahvasti ajattelemaan englantia, ja hahmojen englanniksi heittelemät huudahdukset (”Damned!”) vahvistavat suomennoksessa vaikutelmaa. Oli kiinnostavaa tutustua siihen, millaisia hahmojen ranskalaiset äänet ovat. Ihan itseltään ne kuulostivat ranskaksikin.

 Harvasanainen Luke

Paneuduin joululomalla joihinkin uusimpiin Luke-alppareihin ja tutkailin niiden suomennostyyliä. Panin merkille, että Lukeissa suomennoksen fontti näytti vielä sirommalta kuin ranskankielisen alkutekstin fontti, vaikka aiemmin tekemissäni sarjakuvatöissä (esimerkiksi Sillage-sarjassa tai Piko ja Fantasio ‑tarinassa Marsupilamin raivo) suomennoksen fontti on ollut alkuperäisen tanakkuutta tai vielä pötäkämpää. (Taitaa huomata, että en ole graafikko…)

Muutenkaan Lukessa ei teksti ollut yhtä vuolasta kuin aiemmissa töissäni, joten käännös ei vaatinut läheskään niin paljon tiivistämistä kuin mihin olin totutellut. Luke itse on luonteeltaan hauskan harvasanainen (kommentoi tyypillisesti: ”Jep.”), mutta toki muut hahmot täydentävät häntä puheliaisuudellaan. Tällä kertaa kuitenkin tekstiä sai välillä vähän levittääkin, ja pystyin esimerkiksi jättämään tekstiin puhuttelumuotoja, kun joissakin muissa tapauksissa on pitänyt tilanpuutteen vuoksi karsia kaikki hiple pois ydinsanoman ympäriltä.

 Uskonnollinen teema

Lucky Luke ‑hahmon isä on Morris, mutta nykyään sarjaa piirtää Achdé, joka on luonut myös Luvattu maa ‑albumin yhdessä käsikirjoittaja Julin kanssa. Luvatussa maassa (Egmont Kustannus, 2017) on uskonnollinen teema: se kuvaa juutalaisten saapumista länteen. Tämän albumin haastavuus ei siis tullutkaan odotuksieni mukaan siitä, että minun pitäisi asettua tunnettujen ja rakastettujen hahmojen saappaisiin ja puhua heidän suullaan rikkomatta sarjan yhtenäisyyttä, vaan juutalaisteemasta: hahmot ovat Itä-Euroopan juutalaisia, jotka viittaavat puheissaan sekä puolan että jiddišin kieliin. Kun tällaisia ilmauksia näkee ranskalaisessa tekstissä, ei voi olla varma, mikä niiden alkuperäinen kirjoitusasu on eli miten paljon ilmauksia on ranskannettu.

Toisekseen juutalaisuudesta ei ole hirvittävän paljon lähdetietoa saatavilla suomeksi, vaikka ranskaksi ja englanniksi sitä on runsaasti, joten on vaikeaa saada selville, miten suomeksi käytettäisiin jiddišinkielisiä ilmauksia. Jos kerran englanniksi ja ranskaksi on omat kirjoitusasunsa samalle jiddišinkieliselle termille, olisiko suomellakin sille oma kirjoitusmuotonsa? Esimerkiksi kannattaisiko kirjoittaa ”oi vei” vai ”oy vey”. Kaikki juutalaisuuteen mitenkään liittyvä tiedonhaku internetissä tuottaa käsittämättömän määrän rasistisia sontasivustoja. Lähes kaikista käännöstöistä löytyy aina jokin seikka, joka johtaa väistämättä nettimetsän hihhulipolulle: jos aiheena on esimerkiksi biologia, päätyy evoluutionkieltäjien materiaaleihin. Joskus radikaali terveyshuuhaa tai yksityiskohtaiset steroidien käyttöohjeet voivat olla kiinnostaviakin, mutta ei juutalaisviha.

Juutalaisteeman äärellä sain ensimmäistä kertaa arvioida omaa toimintaani kääntäjänä tällä tavalla herkkien kysymysten äärellä. Minulla on mahdollisuus välittää tietoa, etenkin kun Suomessa tieto juutalaisuudesta saattaa olla edelleen aika vähäistä (ainakin lapsilukijoiden keskuudessa), mikä voi tarkoittaa tärkeää roolia lukijan maailmankuvan laajentamisessa. Itse ainakin koin saavani teoksesta tietoa juutalaisuudesta. Toisaalta sitten hirvittää leikitellä vieraan uskonnon erityispiirteillä, vaikka aiheen käsittely tuntuisikin ihan hyväntahtoiselta. Mitä jos juutalaisista itsestään se tuntuukin ärsyttävältä stereotypisoinnilta? Sen voisi vielä panna alkutekstin piikkiin, mutta mitä jos teenkin suomennoksessani jonkin virheen, joka loukkaa koko uskontokuntaa verisesti, vaikkapa sitten pukemalla ne jiddišit väärään kirjoitusasuun jollakin halventavalla tavalla. Myös klassinen intiaanien puhetyyli tuntui hieman hiostavalta kirjoittajan asemassa, vaikka lukijana sitä ei ole osannut pitää minään ongelmana.

Aiemmin olen kohdannut tämänkaltaisia ”vähemmistökysymyksiä” lähinnä Bruno Brazilin käännöstyössä. Siinä alkuteksti oli kuitenkin niin vanha, että sarjakuvaa saattoi pitää aikansa lapsena esimerkiksi sen suhteen, miten naisia puhutellaan. Heti Luvatun maan perään suomentamassani Piko ja Fantasio ‑albumissa Mustien uhrien herra päädyin mietiskelemään samankaltaisia kääntäjän rooliin liittyviä kysymyksiä. Lukessa ne koskivat uskontoa, Pikossa rotuasioita – mutta niistä lisää seuraavassa postauksessani viikon päästä.

Persoonallinen Pohjola

Olen huomannut, että tavoitellessani repliikkeihin voimakasta, persoonallista ääntä, kuten hössöttävää tanttaa tai vanhaa horisevaa ukkoa, tulee ammennettua hirveästi omasta murretaustasta (peräpohjolan murre, Tornionlaakson alue) ja siinä sitä saa sitten arpoa, ovatko valitsemani ilmaukset missä määrin yleisesti ymmärrettäviä: tunnettuja, vieraita mutta merkitykseltään arvattavissa vaiko häiritseviä täydessä käsittämättömyydessään. Totta kai sana siellä toinen täällä harkitusti käytettynä vain kasvattaa itse kunkin sanavarastoa, mutta minua aina lapsena häiritsivät sarjakuvissa ja piirretyissä etelän käsittämättömät sanat ja muka yleisenä pidetty mä-puhekieli.

Aivan liian usein minun makuuni fantasiamaailmojen hahmot tai vaikkapa amerikkalaiset henkilöt puhuvat systemaattisesti joka ikinen kielimuotoa, jota pidän mielessäni helsinkinä. Nykyään ymmärrän, että mä-puhe on varmasti kätevää esimerkiksi dubbauksessa, koska saman asian sanomiseen pohojammaalaasittain kuluisi tuplaten aikaa. Nykyään myös ymmärrän olla syyttämättä suomennosta, jos jo alkuteoksessakin rikotaan maailmaa käyttämällä esimerkiksi historiallisessa miljöössä uudenaikaisia ilmauksia humoristisessa mielessä. Lapsena en sen sijaan suonut tälle asialle senkään vertaa ymmärrystä. Joten jos nyt kylvän omaa kieltäni voimakkaasti tekstiin, tuotanko itse muille vastaavanlaisia vastenmielisyyden väristyksiä (eli ”vistotusta”), kun pakotan heidät kohtaamaan sellaisia ilmauksia kuin ”sokkervettä” tai ”jo vainenkin”. Pitääkö tällaiset darlingit tappaa – heilahtaako kirves armaille sanahirviöille?