Suomentajat lukijoiden luo -videosarjan toisessa osassa käsiteltiin runouden kääntämistä, ja siitä olivat puhumassa Hannimari Heino, Tapio Koivukari ja Einari Aaltonen. Jälleen ajattelin, että tämä nyt ei hirveästi kosketa minua suomentajana eikä lukijana, vaikka aiheena varovasti kiinnosteleekin. Luen runoutta sillä tavalla varvasta kastaen, että onko syvää, salpautuuko hengitys. Olin kuitenkin torstaiaamuna asioilla, jotka eivät sitten sujuneetkaan aikataulun mukaan vaan meni odotteluksi, joten päädyin refreshaamaan Kirjastokaistan sivua hermostuneena, että joko se video ilmestyy, kun oli jo luettu läpi kaikki Facebookit ja Discordit. En tykkää kuunnella hitaita ja tautologisia podcasteja tai YouTube-videoita, mutta tämä oli ihanan rauhoittavaa kuunneltavaa stressissä bussissa.

Keskustelussa Hannimari Heino mainitsee, että runouden suomentaminen vaatii ”herkkyyttä sanojen väliselle”, ja aloin miettiä, että sarjakuvassa ei ole vastaavaa sanojen välistä tilaa, koska siinä on sanahiljaisuuden kohdalla kuva, täysin erilainen elementti lukijalle tulkita. Siinä mielessä sarjakuva on hyvin erilaista käännettävää: hiljaisuutta ei ole koskaan, vähintäänkin ruutu tai koko sivu on täysvalkoinen tai täysmusta, mutta silti visuaalinen palikka, joka sanoo: ”tässä on tämä hiljaisuus, jossa voit maistella tilannetta”. Ja nimenomaan tilannetta ennemmin kuin sanoja. Sanoilla on lähes aina esiintuotu sanojansa – kertojanlaatikoilla ei tyypillisesti välitetä tällaista merkittävää, hitaasti makusteltavaa sisältöä, ja jos välitetään, niin silloin nekin tyypillisesti palvelevat jotakuta tiettyä puhujahahmoa, vaikka muoto olisikin kertojanlaatikon. Myös kuplan muoto tekstin ympärillä (vai taustalla?) vaikuttaa sanojen väliseen tilaan, kuten myös runsaasti viljellyt välimerkit: yleensä hiljaisuus merkitään suoraan näkyviin kolmella pisteellä tai vaikka ällistyksen yksinäisellä huutomerkillä.

Runoilija sanoissa ja teoksissa

En oikein saanut kiinni ajatuksesta, että runoilija olisi sellainen ihminen, joka tekee työtä runouden eteen eikä vain julkaise runoteosta ja ole sitten olevinaan runoilijaa. Koska jos riittää, että pitää asiaa merkittävänä ja työskentelee sen eteen, niin silloinhan kirjabloggarit ja kustannustoimittajatkin ovat kirjailijoita. Minäkin olisin ehkä sarjakuvataiteilija, kun omalla tavallani tuotan sarjakuvaa. Vai onko se totta? Vaikka onkin vastoin vakiintunutta kielenkäyttöä? Ajattelin, että tässä puhutaan sitten enemmän sisäisestä identiteetistä kuin jostain tittelistä, jonka kehtaisi painaa kirjan liepeeseen. Että on oltava sisältään runoilija voidakseen suomentaa runoja, vaikka ei olisikaan julkaissut omia runoja. Pukee runoilijan housut jalkaan, kun alkaa hommiin. Mutta ei, nimenomaan runoilijaidentiteetti ei puhujien mukaan ollut relevanttia vaan vakavasti tehty runotyö. Tämä asia jäi epäselväksi.

Riimit ja runous eivät kuulu yhteen

Tapio Koivukari nosti esiin riimittelyn ja pohti, että se voisi olla laji, johon joko on lahjoja tai ei, toisin kuin mitattomassa runoudessa, jonka kääntämisen voi opetella. Hän mainitsi, että musikaalisilla ihmisillä olisi siihen tarvittavaa rytmin tajua. Sarjakuvissa riimitellään paljon, ja mietin, onko minulla siihen sitten jotain luontaista taipumusta vai ei. Pidän riimittelyä hirveän vaikeana ja riimejäni huonoina, mutta silti riimittelen koko ajan sellaista lastenrunoläppää sarjistöiden lisäksi myös ihan arjessani. Haluaisin hirveästi osata riimitellä, ja olen hankkinut riimien suoltamiseen varta vasten apuvälineenkin, nimittäin Juice Leskisen suomentaman Hassunkuriset sinfoniat -sarjakuvan, jonka lukeminen parin tunnin ajan panee tapulin sanomaan Piu Pau, ja sitten ei tule koko päivänä enää mitään muuta kuin riimiä.

Mutta kökköjenkin riimien tiristäminen voi olla silti sellaista riimittelyä, jota haluaa tuottaa ja jota tekstissä tarvitaan. Saara Pääkkönen puhui osuvasti omassa sarjakuvakeskustelussamme siitä ilosta, mitä saa, kun väsää riimejä, jotka ovat ”juuri niin banaaleja kuin mitä itsekin olen”. Sekä Saara että minä harrastamme kuorolaulua, tarkoittaako se jotakin rytmillistä lahjakkuutta vai pelkkää sattumaa? Rytmi on minulle muutenkin kääntämisessä tärkeää, ja tungen asiatekstikäännöksiinkin mukaan kaikkia tilkesanoja, kun tuntuu, ettei virkettä vain voi lopettaa tällä tavalla, tuosta raosta puuttuu kahden tavun täytesana. En tiedä, näkeekö sitä näistä blogiteksteistä: mietin usein, kokevatko lukijat sen niin, että tekstini on sujuvaa ja menee hyvin eteenpäin, vai tuntuuko se raskassoutuiselta, kun on niin paljon tarpeettomia vahvikesanoja. Onko tekstin rytmi piirre, joka vaihtelee eri lukijoiden välillä, kuten puherytmitkin vaihtelevat, vai onko se jotain yhteiseen kieleen sidottua, jaettua kokemusta?

Hannimari Heino mainitsi myös, miten runouden kääntäminen on ”henkilökohtaista, intiimiä työtä”. Jokainen kääntäjä ja lukija tekee samasta tekstistä oman versionsa. Se on kyllä kaikessa suomentamisessa (tai laajemmin kielenkäytössä) kummallinen ulottuvuus, että kaunokirjallisuudessa (tai ylipäätään kielessä) on niin paljon sellaista, mistä ei saa tietoisuudella kiinni. Ei pysty perustelemaan kunnolla valintojaan, kunhan tietää vain, että tämä on eri asia kuin tämä ja että tämä kuulostaa tältä, vaikka se ei niin sanokaan. Pitäisi vain luottaa kielitajuun tai kielikorvaan tai kieli-perstuntumaan ja siihen, että lukijalla on näistä rakenteista samat epämääräiset tuntemukset. (Kersti Juva puhuu kirjassaan Löytöretki suomeen siitä, miten kielenosaaja tietää intuitiivisesti tällaiset asiat, ja hän kaivaa sitten näille mutuille esiin sellaisia kieliopillisia perusteluja, joita kielioppia opiskelleiden ammattilaistenkin on vaikea itse tunnistaa.)

Lempparisitaattini videolta tulee Einari Aaltosen suusta ja koskee käännösongelmaa ja sen ratkaisemista: ”sitä kannattaa käännellä kuin Rubikin kuutiota”. Juuri sillä tavalla minäkin kääntelen sarjakuvia ja niiden ongelmia! Siinä yhdistyy leikkimisen henki ja silti vaikeus ratkaista, plus kirjaimellinen monitahoisuus.