Ajattelin laittaa tänne vain talteen Kirjastokaistalla julkaistut suomentajavideot, kun ne kerran ovat laillisesti kaikkien käytettävissä, ja kommentoida ihan minilyhyesti, mitä kustakin videosta nousee mieleen, mutta milloin minä olen mitään onnistunut ilmaisemaan lyhyesti… Tuijotan Twitteriä, jossa aiheesta saattaisi jopa syntyä keskustelua, toisin kuin blogeissa, mutta en vain kyennyt ottamaan näistä darlingeista yhtä tai kahta asiaa erilleen muista.

Sitten ajattelin, että laitan kuusi ja kuusi videota, niin ei paisu liian massiiviseksi. Ja nyt kun videoita on tullut ulos peräti kaksi, niin huomaan, että pakko on kirjoittaa kaikista erikseen, muuten tulee tulppa ja ahdistus, kun ei saa purkaa jokaista mieleen tulevaa ajatustaan nettiin kilometrin mittaisin sivulauserimpsuin.

Pääasiassa siis peilaan näissä postauksissa Suomentajat lukijoiden luo -videosarjan eri aiheita omaa sarjakuvien suomentamistani vasten. Tässä ajatuksia ensimmäisestä videosta.

Nuorisolle pitää puhua fantasiakieltä ja illuusioita, koska totuus vanhenee

Sarjan käynnistivät nuortenkirjallisuutta suomentaneet Maija Heikinheimo, Kaisa Kattelus ja Outi Järvinen. Otsikko Nuortenkirjallisuuden suomentaja herättelee rakkautta kieleen ja kirjallisuuteen puhutteli minua, koska ajattelen itse samoin sarjakuvien kääntämisestä. Jostain syystä kuitenkin muuten ajattelin, ettei aihe kauheasti koske minua, koska nuortenkirjathan ovat niitä inhorealistisia tarinoita itsareista ja koulukiusaamisesta ja siitä, miten tuskaisaa on vaeltaa teiniangstin vallassa Helsingin lähiöissä öisin. En tiedä, miksi tämä oli ensimmäinen mielikuvani koko lajista, kun luen kuitenkin koko ajan paljon nuortenfantasiaa ja -scifiä. Eli keskustelusta kävikin ilmi, että meillähän on samat tyyppigenret!

Oli mukavaa kuulla, millaista iloa juuri fantasian ja scifin kääntäminen suomentajille tuottaa, kun SAA luoda omat kielen konventiot. Niitä ei pidetty käännösongelmina vaan nautintona. Lisäksi keskustelijat kiteyttivät hyvin sen, mistä itse lukijana tykkään näissä genreissä: kysymys on isoista asioista, koko maailmasta. Fantasiaa ja scifiä usein vähätellään ja ne ohitetaan lapsellisina, vaikka sen ei luulisi olevan lapsellista, että haluaa lukea suurista yhteiskunnallisista ongelmista. Lapsellista on varmaan sitten se osuus, jossa ne saadaan ratkaistua, mutta itse näen sen yhteiskunnallisten muutosten toteuttamisharjoitteluna, vaikka siinä kyljessä olisikin teiniromanssi.

Keskustelu sanojen muuttumisesta oli kiinnostavaa: että on turvallisempaa käyttää yleiskieltä puhekielen höystein kuin yrittää kirjoittaa nuorisokieltä, jonka aika vääjäämättä tuhoaa. Olisi tosin ollut hyödyllistä saada ihan konkreettisia vinkkejä niistä piirteistä, joilla puhekielen illuusiota voi luoda. Monet niistä tuntuvat tulevan selkärangasta ja korvakuulolta, mutta olisi hyvä laajentaa repertuaaria ihan tietoisesti. (Tiittulan ja Nuolijärven Puheen illuusio suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa on melko järkäle ja jäi minulla aikanaan kesken, kun se piti palauttaa kirjastoon. Pitäisi ostaa itselle.)

Erityisen iloiseksi minut teki huomio sanasta ”mä”, koska monet tosiaan pitävät sitä jonakin yleispuhekielenä, vaikka toisaalla Suomessa se tuo mieleen vain Salkkarit. Itse inhosin jo lapsena sitä, miten usein piirrettyjen hahmot sanovat ”mä”, varsinkin jos tapahtumapaikkana on jokin fantasiakeiju-pokemonörkki-maailma. Nyt aikuisena inhokkini on puolestaan se, miten jotkut AV-kääntäjät käyttävät minä-muotoa aikuisille hahmoille ja sitten yhtäkkiä heidän lapsensa sanoo ”mä” aivan kuin ei olisi oppinut kieltään omilta vanhemmiltaan ja aivan kuin lapset automaattisesti sanoisivat ”mä”, vaikka tarina tapahtuisi missä Yhdysvalloissa. Sillä kipataan ulos aika paljon katsojia tai lukijoita. Mie en tykkää yhtään!

Vaan enpä olisi ajatellut, että nuortenkirjallisuudessa pitää nimenomaan välttää nuorisokieltä!