Nyt ilmestyvä Lucky Luke onkin erikoinen tapaus! Olen aiemmin suomentanut yhden Achdén ”normaalin” Luke-alpparin Luvattu maa, yhden Morrisin vanhan kokoelma-albumin Arizonan, jonka tarinoista osa oli uudelleenkäännöksiä, ja sitten vielä kaksi Kid Luckya (Merta päin ja Seuraa nuolta), joiden erikoisuutena on strippimuoto. Tämänkertainen Luke oli jälleen jotakin ihan uutta: Wanted Lucky Luke on Matthieu Bonhommen, Miehen joka ampui Lucky Luken (heh heh) toinen Luke-albumi, ja se julkaistiin vuonna 2021 Ranskassa tuolla samalla nimellä.

Bonhommen edellisen Lucky Luke -tarinan, vuonna 2016 julkaistun Lucky Luken 70-vuotisjuhla-albumin Mies joka ampui Lucky Luken on kääntänyt Annukka Kolehmainen, joka suomentaa nykyisin uudet pääsarjan Luket. (Niistä viimeisimpänä Louisianan lainvalvojan, joka oli mielestäni todella hyvä, Luken maailmaa hienosti syventävä alppari!) Wanted Lucky Luke ei ole kuitenkaan suoraa jatkoa Bonhommen edelliselle, vaan se ammentaa ehkä enemmän muista vanhoista albumeista (joista lisää Juonipaljastuksia-osiossa). Näissä kahdessa on kuitenkin paljon samaa: Bonhommen piirrostyyli on selvästi erilainen kuin Morrisilla tai Achdélla, eivätkä ne mitenkään piiloudu sarjaan muiden albumeiden lomaan.

Aiheiltaan ja niiden käsittelytavoiltaan Bonhommen Luket ovat vähemmän humoristisia ja enemmän tunnelmoivia, lisäksi jotenkin elokuvallisia. Jos olisin katsonut enemmän länkkäreitä, tunnistaisin varmaankin visuaalisia viittauksia. Wanted Lucky Luken kannesta tulee ainakin mieleen parodia 70-luvun tyylisestä Nainen roikkuu koivessa -asettelusta, joka näyttää viittaukselta johonkin.

Aloitellessani työtä luin alpparista ensi alkuun kolmanneksen mustavalkoprinttinä juuri ennen nukkumaanmenoa ja näin sitten keltasävyisiä, auringon paahtamia preeriaunia. Tunnelma välittyi mustavalkoisestakin ja tarttui heti ihoon.

Juonipaljastuksia!!

Kuten Miehessä joka ampui Lucky Luken, myös Wanted Lucky Lukessa on paljon viittauksia sarjan aiempiin osiin. Wanted Lucky Luke kannattaa kuitenkin lukea itsenäisenä, jotta sen juoni säilyttäisi yllättävyytensä. Sitten jos aiemmat osat ovat päässeet unohtumaan, uudelleenluvusta saattaa saada enemmän irti, jos kertaa jossjamonin, phildeferin ja apassikanjonin. (Kirjoitin ne näin, jotteivät ne pomppaa esiin tekstimassasta.) Näistä tuttuja hahmoja on siis luvassa, ja lisäksi nähdään Miehestä joka tappoi Lucky Luken tuttuja aihepiirejä, kuten Luken tupakanpoltto. Bonhomme vaikuttaa ottaneen jonkinlaiseksi teemaksi Luken muutoksen hahmon alkuvaiheista: tupakointi ja tappaminen on jätetty mutta palaavat kalvamaan. Toisaalta käsittelyssä on vahvasti myös (entiset) paheet ja niistä pidättäytyminen, esimerkiksi naisväkeen sekaantumisen välttely.

No niin, jatketaan!

Bonhommen tyylissä on sangen erikoista se, miten hän sitoo juttunsa todella tiukasti osaksi aiempaa kaanonia, ammentaa juonielementtejä suoraan vanhoista tarinoista, mutta kuitenkin käsittelee hahmoja aivan erilaisina. Tutuilla hahmoilla on täysin uudenlainen persoona, kun vanhoista tarinoista on riisuttu tietyntyylinen huumori pois. Kun lukee reffiksi vanhat albumit suoraan tämän perään, tuntuu ihan hullulta, miten sama hahmo voi olla niin erilainen.

Wanted Lucky Luke on siis vahvemmin jatkoa Juonipaljastuksissa mainituille vanhoille alppareille kuin omalle edelliselle albumilleen. Vaikka Wanted Lucky Luken oheen on mukavaa lukea Mies joka ampui Lucky Luken niiden yhtenäisen tunnelman ja katkeamattoman hahmonkehityksen kannalta, koin kuitenkin, että kielenkäytön osalta minun piti seurata ennemmin noiden tarinassa viitattujen vanhojen albumien suomennoslinjaa, eikä Kolehmaisen. Nyt siis jos lukee Bonhommen molemmat alpparit perä perää, saattaa huomata, että tekstiratkaisut eivät ole aivan yhtenäiset, vaikka Bonhommella itsellään on yhtenäinen tyyli näiden kahden välillä. Erot ovat kuitenkin pienehköjä, luokkaa ”mitä pyssy sanoo”.

Bonhommen kieli on ronskimpaa kuin perinteisissä Luke-alppareissa. On kirosanoja (eikä pääkallo-risuaitarimpsuja), töykeämpiä haukkumasanoja (huorittelutyyppistä) ja jopa hahmo nimeltä Dickhead. Oli kiinnostavaa miettiä, millä sanoilla Luke kiroaa. Usein hahmon manailu johtui kuitenkin vain yllättymisestä eikä vaatinut mitään sen painokkaampaa. Joskus jokin sana vain mätkähtää päähän, kun kuvaa katsoo, ja sitten siitä on vaikea päästä eroon. Silloin on hankalaa arvioida käännöksen toimivuutta, kun vain tuntuu, että tässä nyt on vain pakko lukea ”Pirulauta!” En tiedä, onko tuollainen pakkomielteinen perstuntuma hyvä merkki luontaisesta käännösvastineesta vai ennemminkin kill your darlings ‑tilanne, jossa ihastuu omaan ideaansa eikä näe sitä enää objektiivisesti.

Olen mielestäni jatissut intiaanien puhetyylistä aiemminkin, mutta en nyt löydä bloggauksiani aiheesta… Perinteisesti intiaanit Lucky Lukessa puhua verbit perusmuodossa, mikä ei aina olla kovin järkevää, varsinkin jos hahmot puhuvat keskenään omaa äidinkieltään. (Suomentaja Kersti Juva muiden muassa on käsitellyt tätä rikkinäisen kielen aihepiiriä Suomentajat lukijoiden luo -videokeskustelussaan.) Lisäksi intiaanien kielessä on aiemmin esiintynyt optatiivia ja olla-verbin puutetta, jotka minun korvaani kuulostavat järkeviltä: ”tehköön kunnianarvoisa päällikkö jotakin” kuulostaa kielelliseltä erolta mutta ei vähempiarvoiselta, ja ainakin venäjän kielessä on täysin normaalia, neutraalia kielenkäyttöä jättää olla-verbi predikatiivina pois. (Siis näin: ”ainakin venäjän kielessä – täysin normaalia jättää olla-verbi pois”.) Koska Bonhommen albumi on niin erilainen kuin perus-Luket, näin mahdollisuuden painottaa näitä jäljempiä tekniikoita, koska Bonhommen seuraaminen identtisesti olisi johtanut sisäisiin ristiriitoihin, kun samat intiaanihahmot ovat puhuneet vähän toisella tavalla juuri niissä aiemmissa alppareissa, joihin Bonhomme viittaa.

Ilahduin siitä, että Wanted Lucky Luken keskiössä ovat naishahmot. En osaa sanoa, mikä ero tällä on aiempaan, onhan Lukelle esitelty aiemminkin puolisoehdokkaita ja muita naisia. Ehkä aiheen käsittelyn vakavuus tuntuu poikkeukselliselta, vaikka tässä uudessakin albumissa on perinteinen asetelma Luken ja naisten välillä ja huumoriakin.

Muuten: aiemmin, kun olen miettinyt representaatiota suomentamissani sarjiksissa, niin Miehessä joka ampui Lucky Luken on merkittävässä roolissa hahmo, jolla on kehitysvamma (ehkä Downin oireyhtymä?). Se ei toki ole minun suomentamani, mutta ei enää kovin kauas heitä. Ja kuitenkaan tarina ei todellakaan riko Lucky Luken maailmaa tai sen henkeä, vaan vain laajentaa sitä.

Uutisia

Lucky Luken ilmestymisen lisäksi helmikuussa tapahtuu vähän muutakin: työn alla on uusi käännös, BD-sarjasta tuttu sankari seikkailee vähän vanhemmassa tarinassa. Lisäksi helmikuussa on kiva seurata Herra Koipeliini ‑äänestystä, jossa Kvaak-sarjakuvayhteisön jäsenet päättävät, mikä on heidän mielestään vuoden 2021 paras suomeksi käännetty sarjakuva, sillä listalla on mukana peräti kolme omaa suomennostani. Kilpailijoissa on kuitenkin mukana todella korkeatasoisia teoksia sekä taiteellisesti että merkittävyydeltään, joten luultavasti nämä kepeämmät huumorisarjikset eivät ihan kärkipaikkaa vie.

Suomentajat lukijoiden luo ‑hanke alkoi kirjastovierailuina ja muuttui sitten sarjaksi videokeskusteluja, jotka julkaistiin netissä Kirjastokaistalla. Nyt videoista on editoitu podcast-sarja, joka julkaistiin 4.2. Yle Areenassa nimellä Suomentajien salaisuudet. En ole itse niitä vielä kuunnellut, mutta jännittää, eroaako äänimuoto videoista. Ainakin jaksojen kuuntelukerrat ovat jo nyt suurempia kuin videoiden katsomiskerrat, mitä en ihmettele: ääni-podcast on arjessa helpompi kuunnella kuin video katsella, ja Areena on tietenkin aina Areena. Hieno päätös projektille!