Ylämaan kotka on ranskalaisessa julkaisujärjestyksessä jo 31. Yoko Tsuno -albumi, ja olen kyllä ihmeissäni, miten Roger Leloup vielä jaksaa! Ranskaksi L’aigle des Highlands ilmestyi keväällä 2024, jolloin Leloup oli 91-vuotias. Yoko Tsunon tarinatyypeistä kyseessä on sekä vinealaistarina että seikkailu maan alla että aikakoneseikkailu! Paljon kaikkea!

Ylämaan kotkassa viitataan himppusen edelliseen uuteen albumiin Saturnuksen kaksoset, mutta enemmän Paholaisen palvelijattareen (2011, suom. Anssi Rauhala) sekä sen jatko-osaan Kuolemattomien temppeli, joka oli minun ihka ensimmäinen Yoko-suomennokseni. Oli outoa palata alkuun katsomaan, mitä olin tehnyt joskus seitsemän Yokoa sitten. Lisäksi Ylämaan kotkassa esiintyy Monya, joka on minulle tutuin Ajan pyörteestä, mutta on ollut muissakin alppareissa. Tarinaa voi olla vaikea seurata, jos ei lue Paholaisen palvelijatarta.

Tässä albumissa ei ollut kääntämisen kannalta mitään laajempia erityispiirteitä, joten esittelen jälleen yksittäisiä käännöspulmia ja -ratkaisuja.

Tietojen tallentaminen

Kun Monya ja Yoko (ja mekaaninen lohikäärme Balbok) ovat lähdössä aikakoneella, Monya heittää Yokolle tapansa mukaan biosäätelyvyön. Tulkitsin aiemmin Ajan pyörteestä, että vyö nimenomaan säätelee jotakin, eikä vain valvo biologisia parametreja, joten lukitsin tuolloin itselleni termin biosäätelyvyö. Yoko kysyy sitten Monyalta, että mites sinun vyösi, johon Monya vastaa ”Moi, je suis enregistrée” (suora palikkakäännös: ”minut on rekisteröity”).

Ensimmäinen raakakäännökseni oli ”minut on jo tallennettu (siirtimeen)”. Vyö liittyy aikakoneen käyttöön, joten mielestäni verbin (siis rekisteröinnin tai tallentamisen) kohdepaikka on nimenomaan aikakone (Monyan kielellä ”siirrin”). Teksteistä ja maailman tekniikoista ei ole noussut esiin syytä ajatella, että tietoja tallennettaisiin jonnekin muualle (tyyliin pilveen tai palvelimille tulevaisuuteen), joten halusin lisätä ilmaukseen tuon kohdepaikan, mikä minusta olisi suomessa luonnollisinta.

Mutta ”minut on jo tallennettu” kuulostaa ehkä scifissä siltä, että hahmo on jokin hologrammi tai muu tietsikassa elävä entiteetti. Sitten kokeilin ”Minun tietoni on jo tallennettu siirtimeen” ja ”Minun tietoni ovat jo siirtimessä” mutta ne kuulostavat liian tavanomaisilta – kuin Monyasta olisi syötetty koneelle hänen nimensä ja syntymävuotensa, eikä se liity mitenkään biovyöhön. Lopulta kokeilin muotoa ”Minut on jo syötetty siirtimeen”. IT-asiatekstikäännöksissä kuuluu vältellä ”syöttämistä”, mutta tässä se mielestäni tuo tunnetta suuremmasta datamassasta kuin vain parista tiedosta. Siihen tapaan kuin ”anna tiedot” kuulostaa vähemmältä ja ”syötä data” suuremmalta määrältä, vaikka molemmat voisivat ilmaista ajatusta ”enter data”. Tulkitsin nimittäin kyseen olevan siitä, että Monyan biologisesta olemuksesta on syötetty koneeseen valtava datamassa, jolla kone jotenkin määrittää juuri hänet yksilönä – ehkä ei pelkästään biologisesti vaan myös suhteessa aikaan joillakin temporaalispekseillä – voidakseen seurata hänen tilaansa ja mahdollisesti jopa säädellä sitä koneensisäisellä tekniikalla (biovalvonta- vs. biosäätelyvyö).

Lopuksi päätin vielä vaihtaa siirtimen ”muistiin”. ”Minut on jo syötetty siirtimeen” olisi ehkä ohjannut enemmän tulkintaan, että kone tunnistaa minut, kun tarkoitin sitä, että koneessa on jo kaikki se data (muistissa), joka tarvitaan.

Kaikki tämä tulkinta on täysin mutuisaa! Vedän hirveitä johtopäätöksiä alkutekstin parista sanasta siihen, mistä tekniikassa on muka kyse, ja lisäksi vedän hatusta tulkintoja suomen kielestä, että miltä tallentaminen ja syöttäminen kuulostavat ja mikä tuntuisi vihjaavan henkilötietoihin ja mikä biotietoihin. Ei minulla ole mitään perustetta niille! Kääntäminen on usein aika fiilispohjainen laji…

Valitut palat

Seuraavaksi – kuin konvehtilajitelma – kokoelma pikkuisia esimerkkejä käytännön käännöspulmista. Ensinnäkin Nuage-hevosen eli Pilven nimi sai vaihtua. Kun isot ja pienet alkukirjaimet eivät fontista erotu, lukijalle voi tulla väärä kuva, mistä syystä Emilia halutaan viedä eläinlääkärin pakeille, kun tämä on joka tapauksessa tuomassa heille pilveä aamulla… Vaihdoin nimen Hattaraksi. Tapahtumapaikka on Skotlanti, joten nyt kun asiaa mietin, niin olisin kyllä voinut myös kääntää nimen englanniksi. Eipä tullut silloin mieleen.

Yllä olevan kuvan tapauksessa ensin puhutaan mykkäfilmistä, film muet, ja sitten Yoko toivoo, että josko sisällä olisi parlant, siis elokuva, jossa puhutaan. ”Äänielokuva” olisi minusta kuulostanut oudolta, koska tarkoitus ei ole toivoa, että sisällä pyörisi leffa, vaan että siellä olisi vähän eläväisempää. Jokin ”ehkä sisällä puhutaan” olisi helposti luonut väärän vaikutelman, että Yoko kuulee sisältä ääntä tai puhetta. ”Vähemmän mykkää” on minusta ihan hyvä ratkaisu tällaisen sanailuun, jossa on tärkeää reagoida edellä sanottuun (verrattuna johonkin neutraalimpaan ilmaukseen, kuten ”Ehkä sisällä ei ole yhtä hiljaista”).

Tässä kuvassa dialogi menee: – Kuka ottaa vielä lettuja? – Minä! – Minä! Nähdäkseni ”minä!” ei kuitenkaan mahdu noihin kupliin, vaikka se on vain yhden merkin pidempi, koska ä pannahinen on niin paksu. ”Mä” mahtuisi, mutta en tykkää mä-kielestä, varsinkaan lapsilla, joiden ympärillä aikuiset puhuvat normaalisti (tulkitsen nimittäin kontekstista, että nämä minättelijät ovat tilanteessa olevat lapset). Yritin miettiä, mikä olisi vielä lyhyempi kuin neljä merkkiä? No ”joo”… Sorvasin sitten kysymyksen siihen muotoon, että saan haluamani vastauksen.

Yokoissa toistuu usein pikku sanonta ”Du calme”, johon tulee helposti ensimmäisenä mieleen rauhoitu/rauhoittukaa, mutta se on usein käyttötilanteisiin liian aggressiivinen käännös.

”Ihan rauhassa” on mukavan lempeä käännös, jota käytin tässäkin alpparissa, mutta myös tämä ”Odota nyt vain” sopii minusta hyvin merkitykseen, että ”älä nyt häsellä, kohta pääset ulos”. Du calme, kohta tekin pääsette lukemaan alpparin ihan kokonaisuudessaan näiden pikku palasten sijaan.

Viime vuoden sarjisfestarit ja suomentajaseminaari

Työstin Ylämaan kotkan käännöstä niihin aikoihin, kun kävin vuoden 2024 Helsingin sarjakuvafestivaaleilla puhumassa sarjisten kääntämisestä paneelissa, jossa oli Kirsi Kinnunen, Vesa Heino ja Saara Pääkkönen sekä moderaattorina Vesa Kataisto (panelisteista tiedot blogissani).

Paneelista jäi hyvä fiilis! Onnistuin keksimään jotain sanottavaa, yleisö kohteliaasti naurahti joillekin perusjutuilleni ja muut panelistit komppasivat kannustavasti jotakin pointtiani, vaikka olivat kokeneempia alalla. Toisaalta vähän tuntuu myös kiusalliselta, että päästin joitakin asioita suustani, kuten paljastin, miten tunteellisen herkkä olen ottamaan palautetta vastaan. Siinä kohdassa puhuttiin kustannustoimittajista, mutta itse ajattelin enemmän asiatekstien oikolukupalautteita ja käännösten auditointeja kuin omia kustannustoimittajiani, jotka ovat ihmisinä tutumpia. Vieraammista ihmisistä ajattelen herkästi negatiivisen kautta, että tuo pitää minua ihan tyhmänä. Mutta positiivisina puolina paneelissa yllätti esimerkiksi se, että me kaikki olemme laskeneet sormella sarjiskuplien merkkimääriä kuvasta. Ajattelin, että olisin yksin niin alkeellisen metodin kanssa. (Nyttemmin tiedän jo nopeamminkin, mahtuuko teksti kuplaan, mutta silti osaan edelleen tunnistaa automaattisesti 12 merkkiä. Ekoissa sarjiskäännöksissäni Sillagessa oli jostain syystä todella usein 12 ja 14 merkin rivejä kuplassa, silloin kun ihan laskin niitä vielä enkä vain seurannut sormella mahtumista. Testasin, että vieläkö osaan, ja tunnistin heti tuosta ylempää, että ”merkkimääriä” on 12 merkkiä, samoin kuin ”nopeamminkin”. Ei sillä taidolla mitään tee, mutta kiinnostavaa… [kiinnostavaa = 12 mrk])

Osallistuin myös tavan kuulijana Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton Suomentajien urapäivä -webinaariin syyskuussa -24. En ole ajatellut itseäni kirjallisuuden suomentajana, kun olen aiemmin tehnyt asiatekstien ohella vain muutaman sarjiksen vuodessa, mutta nyt kun alppareita on tullut enemmän ja tietokirjojakin kaksi ja lisäksi lasten kuva- ja äänikirjoja, niin alkaa olla merkittävä osuus jo vuoden töistä kirjallisuutta. Halusin vähän tunnustella ja makustella, koskevatko suomentajien puheet minua. Ja heti alussa kyllä kolahti, kun puhuttiin kustannustoimittajan ja suomentajan yhteistyöstä. Samaa aihepiiriä siis kuin sarjisfestareillakin. Puhujat käsittelivät paljon sitä, miten herkkä se luottamussuhde on, kun suomentaja kuitenkin tekee taiteellista työtä itsestään ammentaen, ja miten varovaisesti kustannustoimittajien kannattaa tehdä muutosehdotuksensa, koska tekstinä kommentit helposti vaikuttavat jyrkemmiltä. Myös kustannustoimittamista itsekin tekevät suomentajat tunnistivat itsessään samat pelot ja epävarmuudet ja huijarisyndrooman tunteet, vaikka olivat olleet molemmilla puolilla pöytää ja tiesivät, etteivät kustannustoimittajat tarkoita mitään tylyä. Sävyä vain helposti tulkitsee väärin. Oli rauhoittavaa kuulla, että myös sellaisilla suomentajilla, joilla oli takanaan paljon pitempi ura, oli edelleen samoja tunteita. Kyse ei olekaan pelkästä omasta liiallisesta herkkyydestäni, ja ei se paksumman nahan kasvattaminen olekaan vain ottaa ja tehdä. Mutta enää en sitten häpeä tuota sarjisfestarin puheenvuoroani palautteen kanssa vaikeilemisesta.

Tuntemattomaksi jäänyt henkilö yleisöstä kommentoi, että epätoivon ja epäuskon hetket ovat osa luovaa prosessia (mutta ammattilainen vain puskee niistä läpi). Yritän muistaa nojautua tähän epätoivon hetkinä.

Eräs kiinnostava kommentti samaisessa kustannustoimittamispaneelissa oli, että kääntäjän tehtävä on edustaa kirjailijaa – sitä mitä hän haluaa sanoa ja ilmaista ja tehdä teoksellaan – ja kustannustoimittaja puolestaan on lukijan edustaja, joka katsoo, miten tekstin ymmärtää ja millainen kokemus se on. Tämän kertoi Viia Viitanen, mutta muistaakseni hän antoi ymmärtää, että se olisi jokin ennestään tunnettu ajatus eikä hänen omansa. En ole itse tuon kanssa samaa mieltä, sillä edustan kääntäjänä yleensä lukijaa, koska kääntämäni sarjissarjat ovat niin pitkiä ja niissä ovat tekijät vaihdelleet, että pitää yrittää pitää lukijakokemus samana. Tekijät ovat pitkissä sarjissarjoissa enemmän taka-alalla kuin romaaneissa. Esimerkiksi Idefix-sarjiksilla on monta kirjoittajaa ja piirtäjää, ja myös Idefix-animaatiosarjan tekijät ovat tavallaan sarjiksen tekijäkuntaa. Lisäksi sarjiksissa piirtäjä saattaa joskus olla merkittävämpi kuin käännettävän tekstin kirjoittaja, tai piirtäjä-kirjoittaja saattaa olla tunnetumpi piirrostyylistään kuin tekstinsä tyylistä. Siksi koen yleensä velvollisuudekseni olla ”uskollinen maailmalle” (joskus siis piirroksista tulevalle vaikutelmalle) ennemmin kuin tekstisisällölle tai kirjoittajan äänelle. (Ei tosin päde aina, jos on vaikka jokin erikoisempi hors-séries-alppari, kuten Wanted Lucky Luke. Eri tekijän erinäköinen saa olla eriääninen.) Mutta kuitenkin tuo paneelissa mainittu ajatus oli minusta viehko ja jäi pyörimään mielessä.

Kun tein Ylämaan kotkasta ensimmäisen käännösversion, minusta tuntui, etten osaa mitään. Että on hankala ymmärtää ranskaa. Jatkuvia ymmärrysvaikeuksia ruutu toisensa jälkeen. Jouduin jättämään raakaversioon paljon arvailua ja epävarmuutta. Toisella kierroksella huomasin, että osaan kuitenkin tehdä tiivistämistä, jotta tekstit saa mahtumaan kupliin, sekä ongelmanratkaisua hetkinä, kun pitää vain päättää, että tämä tällaisenaan ei toimi, täytyy tehdä valinta korvaavien vaihtoehtojen väliltä ja pysyä päätöksessä, eikä jäädä vatvomaan. Näissä taidoissa olen kehittynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Joten jos ranskantaito on edelleen heikko kohtani, niin sarjakuvaspesifit taidot ja yleinen käännöstaito sen sijaan kohenevat askel askeleelta.

Nyt albumin ilmestyessä on aika erilainen olo kuin tuolloin kääntäessä… Vuodessa on ehtinyt kehittyä taas paljon uusien käännöstöiden myötä. Yksi niistä oli Yoko Tsunon Sähköiset seikkailut, joka ilmestyy marraskuussa. Se on kokoelma Yokon vanhimpia, pieniä tarinoita. Sähköisiä seikkailuja ei ole aiemmin julkaistu albumimuodossa, vain yksittäisissä lehdissä, ja tämä albumi on viimeinen, joka on ollut Yokoista julkaisematta. Nähtäväksi jää, tekeekö Leloup kuitenkin vielä uusia Yokoja, vai tuleeko sarja marraskuussa päätökseensä.