Elämän rajoilla on julkaistu alun perin ranskaksi Spirou-lehdessä vuonna 1976 ja omana albuminaan vuonna 1977 (ransk. La Frontière de la vie). Suomeksi Roger Leloup’n tarina ilmestyi Yhtyneet-kustantamon Non Stop -albumina jo vuonna 1978 (mutta kätevästi tuohon alppariin ei ole merkitty painovuotta). Silloin sen suomensi Heikki Kaukoranta, ja nyt sitten minä käännän sen uusiksi!

Tarina sijoittuu silloiseen nykyhetkeen, tekoaikaansa seitsemänkymmentäluvulla. Tämä on relevanttia, koska juoneen sisältyy heppu, jonka perhettä on kuollut toisessa maailmansodassa 30 vuotta sitten, mikä näyttää hämmentävältä, jos käsitys aikakaudesta on väärä. Tarinan alkupäässä ei nimittäin tule välittömästi voimakkaita 70-luvun fiiliksiä. Varmasti aikalinja on päivänselvä niille, jotka tuntevat automerkkinsä, mutta mitään hippimekkoja, vinyylilevyjä tai muuta sellaista ei heti alkajaisiksi heilutella.

Elämän rajoilla ei nojaa mihinkään aiempiin tarinoihin, jotka pitäisi lukea pohjalle. Itse tosin kaipailin muistuttelua siitä, kuka Ingrid olikaan. Sekoitin hänet nimittäin Miekeen, joka tuli aikakoneella menneisyydestä. Ingrid sen sijaan on tuttu Reinin kullasta ja Paholaisen uruista. Ingridin taustatarinaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä muistaa.

En muistanut myöskään lukeneeni tätä koko tarinaa aiemmin! Kirjastossa ei tainnut olla Non Stop -alppareita… Elämän rajoilla on lääketieteellistä scifiä mutta 70-luvun retro-lääkis-scifiä, eli teksti ei sisältänyt mitään vaikeaa upouutta terminologiaa vaan ihan peruslääkistä.

Sydän sykkii Kaukorannalle

Yksi esimerkki retro-scifi-lääkiksestä on stimulateur, laite, jolla tarinassa hoidetaan sydäntä. No, sehän on suomeksi tahdistin, helppo nakki! Mutta hetkonen, tässä tapauksessa kyseessä onkin jokin scifistinen kikotin, jollaista ei oikeasti ole olemassa. Joten sen sijaan, että käyttäisi oikeaoppista termiä, lieneekin parempi keksiä jokin eri sana. Niinpä vehkeestä tuli uudessa käännöksessä stimulaattori.

Alpparissa oli yksi vajaa sananalku, kun asian sanominen jää kuplassa kesken. En tajunnut alkutekstistä, mitä sanaa haettiin takaa. Tilanteessa puhuttiin leikkauksesta, jossa tuli komplikaatio ja lapsipotilas ”re…” Re- on sangen yleinen verbin aloitus. Vanha suomennoskin oli hitusen vaikea ymmärtää, mutta siinä luki ”lapsi tor…” Tor- ei puolestaan ole kauhean yleinen, joten veikkasin torjumista eli hylkimistä, ja kyllä, sehän on ranskaksi ”rejeter”. Vanhasta suomennoksesta oli siis tälläkin kertaa monenlaista apua.

Vanhan version suomentaja Heikki Kaukoranta kuoli viime kuussa hieman vajaan 84 vuoden iässä. Hän oli sarjakuvasuomentajista klassikko jo itsekin. Heikki ja Soile Kaukoranta käänsivät pariskuntana monia kaikkein tunnetuimpia sarjoja, kuten Tinttejä ja Lucky Lukea. Heidän työnsä ovat niin punoutuneet yhteen, myös muiden saman ajan sarjakuvasuomentajien kanssa, että on vaikea erottaa tarkasti, kuka teki tarkalleen ottaen mitä. Soile Kaukoranta menehtyi 2000-luvun alussa. Heikki sen sijaan jatkoi suomennosten tekemistä vielä eläköidyttyään kirjastonhoitajan päivätöistä Kansalliskirjastosta, ja aivan elämänsä viime hetkiin saakka. Suomentamisen lisäksi Heikki Kaukoranta kirjoitti sarjakuvista myös tietokirjallisuutta, kuten teoksen Sarjakuvat yhdessä Jukka Kemppisen kanssa. Heikki Kaukoranta on ollut mukana kääntämässä muun muassa Corto Malteseja, tarkastaja Ankardoja, Niilo Pielisiä ja Manu Larcenetia (jos suotte, että sotken samaan listaan hahmoja ja tekijöitä sekaisin). Hänen oma suosikkinsa valtavasta tuotannostaan oli ilmeisesti sekopäisesti sanaileva Krazy Kat.

Olisi varmasti monia hyviä puhujia, jotka voisivat lausua Kaukorannan poismenon kunniaksi sanasen, mutta päästetään ääneen Sieninevan pormestari, hän kun niin mielellään pitää puheita, jotka ovat suomentajille se suola, joka liimaa sormet näppäimistöön:

Sarjakuvien lukijoille jää varmasti Heikki Kaukorannan laajasta tuotannosta mieleen valtavasti hyviä muistoja ja kuolemattomia lentäviä lauseita.

Eikä!

Tuntuupa banaalilta palata takaisin Yoko Tsunoon ja vieläpä niin pintapuoliseen aiheeseen kuin typografiaan… Päätin panna repliikkeihin lihavointeja alkutekstin mukaisesti. Lihavointeja oli aika paljon, ja usein yksittäisten, painotettavien sanojen lihavointi näyttää käännöksessä kankealta, mutta kuplissa oli niin vuolaasti tekstiä, että ajattelin lihavointien tällä kertaa helpottavan lukemista, kun se nostaa esiin pääkohdat. Ihan vastaavaa lihavointityyliä ei ole ollut muissa sarjoissa, joten pidän tätä Leloup’n omana juttuna ja siksi halusin tuoda sitä esiin outoudesta huolimatta. Osan kuitenkin karsin pois, jos alkoi näyttää häiritsevältä. Vanhassa suomennoksessa lihavoinneista noin puolet oli jätetty ja puolet karsittu.

Sekä tässä albumissa että Pikon ja Fantasion San Infernossa, jonka tein juuri tätä ennen, on runsaasti huutoa Non! tai Nooon! Yleensä se kääntyy Eiii!, mutta vaihtelun vuoksi panen usein myös Eiiiih! Lapsekkaat puhujat (eli Fantasio) voivat ulvoa Eikää! (mikä yleensä kirjoitettaisiin ranskaksi Naan!). Silti välillä piti keksiä muitakin vaihtoehtoja. Yksi kelvollinen epätoivon parahdus voi olla Ei voi olla!

Suku(puoli) ja suku(laisuus)

Albumissa ilmeni klassinen käännösongelma: miten kussakin tapauksessa kannattaa ilmaista sukupuoli, kun se ranskassa henkilöistä puhuttaessa käy ilmi suoraan kielestä? Esimerkiksi vampire on maskuliini, mutta feminiinimuoto la vampire, kertoo, että kyseessä oli naisvampyyri. Miten suomessa tällaiset asiat ilmaistaisiin?

Yokosta esimerkiksi sanotaan toistuvasti, että hän on japanilainen feminiinimuodossa eli la japonais. Käännän sen mieluiten vain japanilaiseksi enkä luonnottomalta kalskahtavaksi japanittareksi tai oudon korostavaksi japanilaisnaiseksi. Joskus tytöttelyn henki ilmenee muusta yhteydestä, kuten söpöttelystä tai pikuttelusta (pikku japanilainen). Se ehkä tuo tuontyyppistä sävyä riittävästi, jos kohdassa sellaista erityisesti kaivataan.

Ingridillä on albumissa serkkupoika Rudi. Myös Rudin äiti, jota Yoko kutsuu rouva Pohleniksi, on Ingridin serkku. Miten se on mahdollista? Tuskin tässä on mikään kiinnostava kuvio taustalla, että serkku meni naimisiin jonkun tietyn sukulaisen kanssa, jolloin lapsikin voi olla serkku, vaan varmaankin vain serkutellaan vähän ketä sun sattuu sukulaista. Ehkäpä rouva Pohlen on näistä kahdesta se varsinainen serkku ja Rudi sitten tarkemmin ottaen ”serkunpoika” (koska vasta Ingridin lapsethan olisivat pikkuserkuksia serkun lapsen kanssa). En löytänyt Yoko Tsuno -lähteistä sukulaisuudesta sen kummempaa selitystä. Kaikki hyväksyvät vain tyynesti, että tämä on serkku ja tämäkin on serkku ja tämä on silti tuon äiti. (Joskus on löytynyt ihan sukupuita hahmoista.) Kyseiset serkut eivät esiinny muissa alppareissa, joten niistäkään ei saa apua. Puhuttelen suomeksikin serkuiksi kumpaakin.

Ranskaksi nämä serkut erottaa toisistaan tietenkin maskuliini- ja feminiinimuodoilla! Yksi kohtaus on tässä mielessä erityisen hankala tapaus. Siinä hahmot ovat huolissaan, kun Rudi ei ole vielä palannut, mutta Ingrid käskee olemaan hermoamatta ja sanoo, että ”serkkuni palaa pian”. Vaan tässä tapauksessa ”serkkuni” onkin feminiinissä eli puhutaan rouva Pohlenista eikä Rudista. Ei siis sanota, että ”älä hermoile Rudin poissaoloa, hän palaa pian” vaan ”älä ole niin hermona, serkkuni palaa kohta ja huomaa, että jokin on pielessä!” Luontevinta olisi vaihtaa serkuttelu etunimeen, mutta rouva Pohlenin etunimi ei ole tiedossa. (Jossain rempseämmässä sarjiksessa voisin keksiä itse etunimen, mutta Yokossa en uskalla.) Ingrid asuu kyseisten serkkujen kotona, joten tuntuisi hullulta hänen rouvitella niin läheistä ihmistä. Päädyin sanomaan hahmoa ”Rudin äidiksi”, kun kerran oli juuri puhetta Rudin poissaolosta ja kontekstina on, ettei serkutarta saa hermostuttaa tiedolla, että Rudi on poissa yötä myöten. Sellaiseen aihepiiriin äitiyden mainitseminen sopii hyvin – mammaa ei saa järkyttää huolella lapsestaan. ”Rudin äiti” mainittiin seuraavassa ruudussa kertojanlaatikossa, joten käännövaihtoehto nousi suoraan sieltä.

Nimet ja tittelit

Otin kääntäessäni alkutekstistä suoraan nimet Rudy ja Dimitri. Nyt on tullut harvemmin ranskaksi vastaan sellaisia saksan- tai venäjänkielisiä nimiä, että olisi pälkähtänyt päähän muuttaa kirjoitusasua (Kurt kun on Kurt ja Hans Hans…). Aiemmassa suomennoksessa oli kuitenkin Rudi ja Dmitri. Se kuulosti järkevämmältä, joten vaihdoin samoihin käännöksiin. Sen sijaan ranskalaisista nimistä säästettiin tällä kertaa Polin sukulaiset Solange ja Cyprien, vaikka aiemmassa käännöksessä ne olivat olleet perisuomalaiset Heimo ja Siviä. En oikein osannut päättää, mitä tekisin niiden kanssa, joten kustannustoimittaja auttoi.

Henkilökohtaisena projektina minulla oli tässä alpparissa karsia puhumista koko ajan ”tohtori Schulzista”. Jatkuva tohtoritteleminen on niin epäsuomalaista. Se oli kuitenkin vähän tuulimyllyjä vastaan taistelemista, koska jonkin verran tekstissä oli pakko muistutella, että kukas se Schulz siis olikaan, ja toisaalta tällaista puhuttelutyyliä käytetään muissa maissa eikä tarina esitäkään sijoittuvansa Suomeen. Yritin silti välillä panna lääkäri tai lääkärimme herra Schulz ja puhua sen jälkeen pelkästään herra Schulzista, jos tilaisuus tuli. Suomeksihan voisi puhua ihan vain Schulzistakin ilman mitään titteliä tai herroittelua, mutta tässä se tuntui liian töksähtävältä näille hahmoille ja näihin puheyhteyksiin. Eräästä Ernst Schiffersistä käytin sen sijaan tähän tyyliin pelkkää sukunimeä (kuten alkupään kuvaparista käy ilmi). Yhdessä onnekkaassa tilanteessa tohtori Schulzia pystyi puhuttelemaan peräti etunimellä, koska se oli juuri paljastettu ja hahmot olivat keskenään läheisiä. Alkutekstissä oli silti siinäkin tohtori Schulz.

Tässä Yokossa kaikkein erikoislaatuisinta lienee, että tarinassa on mukana myös kilttejä miehiä! Toki nekin esitetään välillä arveluttavina… Yleensähän Yokossa suunnilleen kaikki miehet Viciä ja Polia lukuun ottamatta ovat pahiksia. (No okei, Milord ja joku yksittäinen hovimestari ehkä ovat olleet kunnollisia.) Mutta vakavammin puhuen albumin piirrosjälki on upeaa ja tarina mielestäni koskettavampi kuin mitkään aiemmat Yokot. Puntaroin, että tämä saattaa olla paras Yoko kaikista.

Ranskassa on jo julkaistu seuraava Yoko, L’intelligence intemporelle. Uusi tarina lienee meillekin tulossa joskus, mutta näitä vanhoja Yokoja ei ole enää kääntämättä tai uudelleenkääntämättä yhtään. Elämän rajoilla oli niin hyvä, että ajatus tuntuu haikealta.