Välttelin hetken aikaa seitsemättä Kirjastokaistalla julkaistua Suomentajat lukijoiden luo -videota, koska kirjailija-suomentajat tuntui aiheena sillä tavalla kiusallisen henkilökohtaiselta, että jos aikoo blogata siitä, on pakko tunnustaa, että minullakin on kirjailijanhaaveita. Se on vähän vaivaannuttava lähtökohta, vaikka hyvä siinä mielessä, että jakson pitäisi herättää ajatuksia ja omaa sanottavaa.

Videolla keskustelevat Maija Kauhanen sekä runouden suomentamisjaksosta jo tutut Hannimari Heino ja Tapio Koivukari.

Kauhasella oma kirjoittaminen on alkujaan ollut motiivi suuntautua kääntäjäksi, kuten minullakin: ajatus, että suomentaminen voisi olla portti omaankin tuotantoon vielä joskus. Kuitenkin puhujat pitävät kirjoittamista ja suomentamista eri taitoina. Minulle tulee mieleen esimerkki, että kääntäessä pitää miettiä paljon sitä, miten sanotaan suomeksi luontevasti eli mikä on yleinen tapa ilmaista jokin asia, kun taas kirjoittaessa pitäisi useammin miettiä, miten asia sanottaisiin luovalla, ei-kuluneella, poikkeuksellisemmalla tavalla. Käännöksessä poikkeavuus tahtoo pistää silmään virheenä.

Kauhanen mainitsee, että suomentaminen on omaa kirjoittamista suorittavampaa. Heino vahvistaa: kääntämisessä kokonaisuus on jo varma, ja laajasta panoraamamaisemasta tulee työn alle vain pieni pala kerrallaan. On tietty sanamäärä, jonka tietää voivansa toteuttaa yhden työpäivän aikana. Kirjoittaessa Heinon mukaan prosessi on sekavampi, kun lopputulos ei ole vielä tiedossa, ja tyylilajikin hakee vielä paikkaansa. Molempia kuitenkin yhdistää ryteikkövaihe ja selkeytyminen. Kirjoittaessa voi tehdä isoja muokkauksia ja joutuukin niitä tekemään, mikä ei ole kääntäessä enää mahdollista. Kääntäminen liikkuu sillä tavalla enemmän tekstin pintatasolla. Kuitenkin Koivukarin mielestä jos ihminen osaa suomentaa, on hänellä sana niin hyvin hallussa, että pystyy kirjoittamaankin. Ehkä rakenteenkin luominen tulee sitten jostakin yleisestä lukeneisuudesta sitten itsekseen? Jos toistuvasti kirjoittaa läpi muiden luomia rakenteita, niin ehkä niistä imeytyy jotakin takaraivoon omaa kirjoittamista varten.

Mietin, että näkyykö kääntäminen sitten oman tuotannon kielessä. Käännöstieteen tutkimusten mukaan käännöskieli eroaa tilastollisesti suoraan tuotetusta kielestä, kun tiettyjä omaleimaisia rakenteita ja sanoja jää vähemmälle ja tiettyjä rakenteita tulee suhteessa enemmän. Runoilijoilla tämä ei ehkä ole ongelma, kun työ perustuu niin vahvasti uusiin tapoihin sanoa, mutta jos kääntää vaikka angloamerikkalaista dekkaria päivät pitkät, mikä on paljon käännetty genre, niin jääkö siitä omaan ilmaisuun sellaisia rakenteita, jotka siirtyvät helposti kielestä toiseen, omaperäisempien sijaan? Toisaalta kääntäjillä on osaamista tietoisesti analysoida tällaisia eroja, eivätkä vaikutteet pääse hiipimään luetusta ja katsotusta salaa tulematta huomatuiksi. Mutta silti arvelen, että jonkinlaista käännöskieltä omaankin tuotantoon voisi jäädä, riippuen ehkä käännöksen ja oman tuotannon genreistä.

Yleisestihän olisi mukavaa kääntää omaa lempigenreä, vaikka chick-littiä, jos kirjoittaa itsekin romantiikkaa. Sillä tavalla voi olla varma, että käännöksestä tulee hyvä, kun arvostaa genreä ja on harjaantunut siinä. Mutta ehkä oman kirjoittamisen kannalta olisi parempi kääntää toista genreä kuin mitä itse tekee, ettei tulisi imettyä tahattomia vaikutteita kieleen. Mutta mitä minä tiedän – en ole kääntänyt proosaa kuin 48-sivuista lastenkirjaa, siihen ei uppoudu niin pitkäksi aikaa, että se ehtisi vaikuttaa omaan tuotantoon.

Koivukari ajattelee kirjoittamisesta, että siinäkin tavallaan suomennetaan tekstitaso esiin mahdollisimman elävästi ja luontevasti siitä taustamassasta, joka on tiedossa ja kattaa esimerkiksi juonen, keskeiset hahmot ja historiallisen miljöön. Myös Heino pitää kirjoittamista kääntämisenä siinä mielessä, että omassa luomisessa alkuteksti on vasta mielikuvia, joille pitää etsiä tekstitason vastineita ja ilmaisutapoja.

Keskustelusta minulle herää sivuhuomio, että jos kaunokirjallisuuden kääntäjillä onkin leipä tiukassa, niin kirjailijoilla vielä hankalampaa: oma kirjoittaminen vie enemmän aikaa ja siitä tulee huonommin rahaa. Yleensä kaunon kääntäjien on elätettävä itsensä joillain sivutöillä, mutta jos suomentaminen on se kakkostyö, jolla katetaan kirjailijuuden kustannuksia, niin tukalaksi menee.

Kuitenkin keskustelijat pitävät kääntämistä kirjoittamista tukevana ennemmin kuin rajoittavana tekijänä. Kauhanen kertoo, että kääntäminen on antanut hänelle uskoa itseensä kirjoittajana: että saa selvitettyä minkä tahansa tarvitsemansa tiedon. Heino puolestaan saa kääntämistyöstä uusia perspektiivejä: näinkin voi tehdä. Ajattelin ensin, että hän tarkoittaa saavansa uusia vaikutteita teoksista, joita hänen työpöydälleen tulee, mutta nehän hän voisi saada ihan vain lukemalla kyseisiä teoksia alkukielellä, koska osaa sitä riittävän hyvin. Luultavasti hän tarkoittaakin sitä, että käännösongelmaan, jossa alkukielen ratkaisu on mahdotonta siirtää sellaisenaan toiseen kieleen, pitää miettiä uusia, erilaisia ratkaisuja, johon oma kielemme tarjoaa mahdollisuudet. Näitä kielen mahdollisuuksia ei ehkä tulisi luodattua yhtä laajasti tai juuri tietystä suunnasta ilman alkutekstin esittämää ongelmaa.

Yksi kääntämisen eduista omalle kirjoittamiselle on mahdollisuus kierrättää käännöstyön yhteydessä opittua tietoa. Koivukari on esimerkiksi tutkinut Islantiin soveltuvaa luontosanastoa käännöksiään varten, ja hyödyntää sitä myös omissa kirjoissaan.

Heino nostaa esille kolmannen roolin: kirjailija-kääntäjä saattaa olla joskus myös käännettävä kirjailija. Hän itse ei suomentajana pidä siitä, jos kirjailija tulee liikaa sekaantumaan suomentamiseen, mutta kuitenkin kirjailijana kokee vaikeaksi pitää näppejään erossa toisen käännöstyöstä. Tämä on ehkä ainoa kommentti, jossa puhujat kokevat ristiriitaa kääntäjän ja kirjailijan roolien välillä. Mutta kuten Koivukari huomauttaa, pääasiassa englannintajat joutuvat sietämään kirjailijan ylenmääräistä sorkkimista, muita kieliä ei osata niin hyvin, joten suomi suojelee tässäkin.

Keskustelijat siirtyvät ydinkysymykseen: jos kääntäjä haluaisi itse olla kirjailija, niin onko riski siitä, että hän sitten haluaa parannella käännöstä. Kauhanen toteaa osuvasti, että tekstin parantelu ”kuuluu asiaan”. Siitä puhutaan kuin se olisi ei-toivottua, mutta todellisuudessa, kun jotakin väistämättä osassa tekstiä menetetään, niin toisaalla pitää sitten parannella, jotta teoksen ”yleisfiilis” pysyisi samana. Hän mainitsee esimerkkinä juonivetoisissa teoksissa tekstin tasolle jääneen tahattoman toiston, jota on sitten käännöksestä karsinut. Sama ilmiö mainittiin aiemminkin, ehkä dekkarijaksossa, ja olen itsekin huomannut saman ja toiminut samalla tavalla sarjakuvien kanssa.

Heino on sitä mieltä, ettei halu parannella käännettävää tekstiä liity omaan julkaisemiseen. Huonoa tekstiä haluaa ”parannella” ja hyvän kanssa sitä ei ajattele paranteluna, vaan haluna nousta samalle tasolle, tehdä parhaansa ja tehdä teokselle kunniaa. Kuitenkin se on sama asia.

Myös Koivukari on samaa mieltä. Hän konkretisoi parantelemisen ajatusta puhumalla tekstin sujuvoittamisesta ja yleisilmeen säilyttämisestä, kun joutuu lisäämään jotakin omaa sen alueen lähistölle, josta on joutunut jättämään jotain pois. (Toivottavasti lukijat ymmärtävät tämän ajatuksen siitä, että jotain jää aina pois, kun kaikkea ei vain voi siirtää. Jos sitä ei ymmärrä, koko kääntämistyö näyttäytyy tosi mielivaltaisena.)

Kauhanen ei kuitenkaan näe suomentamista sellaisena areenana, jolla pääsisi toteuttamaan omaa kirjoittamista. Hän tarkoittanee, että se ei aja samaa asiaa, kun ei voi niin suuressa määrin vaikuttaa tekstiin ja tehdä isompia päätöksiä. Lisäksi hän pitää kääntämistä ja kirjoittamista omina erillisinä taitoinaan.

Heino muistuttaa, että kirjailijalla yksi tyyli saattaa riittää läpi koko uran, kun taas suomentaja joutuu kokeilemaan erilaisia tyylejä. Koivukari kuitenkin huomauttaa, että se riippuu kulttuurista, sillä eri maissa kirjallinen perinne on erilainen. Islannissa esimerkiksi on suhteessa enemmän kirjailija-kääntäjiä, koska väestö on pieni, joten ihmisten on otettava useampia rooleja. Suomessa kirjailija-kääntäjä-kaksoisrooli ei ole niin yleinen (enää?).

Heino kuitenkin toivoisi, että voisi vähän erotella näitä roolejaan ja tehdä kirjailijan ja kääntäjän töitä vuorotellen eikä yhtä aikaa molempia, ainakaan silloin kun ne ovat intensiivisessä vaiheessa. Hän joutuu hakemaan runojen kanssa paljon äänilajia, ja se menee helposti sekaisin toisen työn vaikutuksesta. ”Kääntäjä on vähän semmoinen kaikukoppa, siellä on niin paljon niitä ääniä.”