Tämän vuoden Finncon pidettiin Jyväskylässä 5.–7.7. Kotimaiseksi kunniavieraaksi oli kutsuttu suomentaja Kersti Juva, joka fantasiaharrastajien keskuudessa tunnetaan erityisesti uransa ensimmäisistä töistä eli Taru sormusten herrasta ‑trilogiasta (kaksi ensimmäistä osaa yhdessä Eila Pennasen kanssa ja kolmas osa itsenäisesti, runot Panu Pekkanen). Kävin kuuntelemassa conissa suomentamista käsitteleviä ohjelmanumeroita ja kokoan tähän ajatuksiani niistä.

Kääntäjä näkyvissä

Kersti Juvan kunniavierashaastattelu veti vajaan kolmensadan hengen luentosalin täyteen. Yleisö oli innolla mukana ja antoi monet spontaanit väliaplodit Juvan kommenteille suomentamisen luonteesta tai omasta roolistaan Tolkien-oheistuotteena.

Minua puhutteli erityisesti ajatus, miten kääntäjän ”pitää luottaa siihen omaan äidinkieleen, että suomeksi nyt vain kerta kaikkiaan sanotaan näin”. Juva painotti, että samaan tapaan kuin kirjailijoiden, jotka tuottavat tekstiinsä myös tunnelatausta ja alitajuisia syvempiä tasoja, myös suomentajan on annettava tilaa aidolle vaistomaiselle toiminnalle. Jos tekstiä rationalisoi liikaa, alitajuiset asiat jäävät hyödyntämättä, eikä tekstiä tulkitse yhtä hyvin – silloin jää kääntämään pelkästään kirjailijan ajatuksia, ei niiden taustalla vellovia kirjailijalle itselleenkin tuntemattomaksi jääviä tasoja.

Juvalta ilmestyy syksyllä teos Löytöretki suomeen, jossa hän analysoi omista käännöksistään ammentamiensa esimerkkien pohjalta suomen kielen erityispiirteitä. Juva on siis ensin tuottanut käännökset jonkinlaisella puhtaalla perstuntumalla siitä, miten suomeksi asiat sanotaan, ja myöhemmin luokitellut ratkaisujaan kieliopillisesti, nimennyt ilmiöt ja huomannut noudattaneensa intuitiivisesti suomelle ominaisia piirteitä.

Ohjelman jälkeen kuulin käytävässä, kun pari nuorta jutteli keskenään siitä, miten kiinnostava suomentajan ammatti on, miten he haluaisivat tehdä sentyyppistä työtä enemmän ja millaisia omia vahvuuksia heillä olisi alalle.

Spefiaalipiirteet

Sunnuntain suomentajapaneelissa Sarianna Silvonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo ja Kersti Juva käsittelivät muun muassa spefin erityispiirteitä kääntämisen näkökulmasta. Fantasian puolella tekovanha kieli aiheuttaa usein päänvaivaa, oli se tehty hyvin tai huonosti. Myös uudissanat ja erilaiset termimäiset ilmaukset ovat tyypillisiä käännöspulmia sekä tieteis- että fantasiakirjallisuudessa. On veikeä ajatus, että suomentaja pystyy yksinään lanseeraamaan suomeen uusia sanoja, siihen tapaan kuin Juvan keksimä örkki on levinnyt yleiskieleen alkuperäistä laajemmassa merkityksessä.

Spefissä myös kirjasarjat ovat yleisiä, jolloin muiden suomentamat sarjan aiemmat teokset saattavat sitoa kääntäjän käsiä. Joskus kustantajilla on tarjota suomentajalle valmiiksi termilista, joskus ei. Minulle oli uutta tietoa, että Hobitin ensimmäistä suomennosta, joka ilmestyi nimellä Lohikäärmevuori, käännettiin samaan aikaan kuin Tarua sormusten herrasta mutta eri kustantamolla. Juva kertoi, että Sormusten herran suomentajille WSOY:llä oli välitetty Tolkienin ohjeet nimien kääntämisestä, mutta Tammella Lohikäärmevuorta suomentavalle Risto Pitkäselle niitä puolestaan ei ollut toimitettu ja sen vuoksi suomennokset poikkeavat toisistaan niin paljon. Erojensa vuoksi Lohikäärmevuorta usein halveerataan, vaikka se saattaisi olla oikein hyvä lastenkirjasuomennos, jos Sormusten herra ei olisi suosiollaan jyrännyt ihmisten mieliin käsitystä oikeista ja vääristä termien suomennoksista. Silvonen huomautti, että näiden Tolkienin ohjeiden mukainen nimien käsittelytapa on kivettynyt fantasian suomentamisessa yleiseksi ohjenuoraksi.

Sarjojen suomentamisessa haasteena on muiden kääntäjien työn lisäksi tietenkin myös alkuteossarja, jota saatetaan joutua kääntämään ennen kuin kokonaisuus on valmis (yleisöstä nostettiin esiin surullisenkuuluisa Hodor-tapaus). Kaikki edellä mainitut spefin ominaispiirteet ovat tulleet vastaan myös omalla työpöydälläni sarjakuvien kanssa.

Työ ja harrastus kietoutuvat yhteen

Kunniavierashaastattelussaan Juva kertoi, että hänellä käy sääliksi ihmisiä, jotka eivät saa kääntää kirjoja, sillä teosta ei ole kunnolla lukenut ennen kuin sen on kääntänyt. Minulla on ollut hiljattain samantapaisia ajatuksia työstäessäni Yoko Tsunoa ja Pikoa ja Fantasiota (ilmestyvät 28.8.). Setviessäni sarjojen julkaisujärjestystä, lukiessani analyyttisesti vanhoja alppareita ja tutkiessani, mitä uutta on luvassa, pääsen niin paljon syvemmälle sarjissarjoihin kuin pelkällä lukemisella tulisin päässeeksi – puhumattakaan siitä, että joskus saan etuoikeutetusti lukea myös alkuperäisen albumin aivan ensimmäisten joukossa, jos teos julkaistaan samanaikaisesti sekä ranskankielisillä että käännösmarkkinoilla. Siinä mielessä on mahtavaa harrastaa asiaa, jonka kanssa tekee myös töitä.

Juva on kääntänyt paljon suuria klassikoita (esim. Austenia, Dickensiä, Shakespearea, Wildea), ja hän itse mieluiten lukeekin klassikoita. Myös muut suomentajapaneelin osanottajat vaikuttivat kääntävän paljon harrastuksiensa mukaista kirjallisuutta: Johanna Vainikainen-Uusitalo on ollut perustamassa Tolkien-seuraa ja Legolas-lehteä ja suomentaa paljon fantasiaa. J. Pekka Mäkelä sai ensimmäisen kirjankäännöstyönsä musiikkiharrastuksensa kautta ja suomentaa musiikkiaiheisten teosten lisäksi paljon scifiä, jota myös kirjoittaa itse. Myös paneelia moderoinut Sarianna Silvonen näyttää suomentavan erityisesti scifiä ja fantasiaa ja myös harrastavan niitä päätellen Tähtivaeltajassa ja Finnconien ohjelmakirjoissa julkaistuista arvosteluista ja käännöksistä. Se jotenkin huojentaa oloani: luen klassikoita vain harvakseltaan ja koen siitä syyllisyyttä, mutta ehkä on ihan OK, että nautin lukijana enemmän sarjiksista ja spefistä, jos kerran suomennan ja haluan suomentaa erityisesti spefisarjiksia.

Toinen syyllisyyttä liudentava huomio tuli Vainikainen-Uusitalolta, joka kyseli muilta panelisteilta, käykö heillekin ajoittain niin, että käännöstyön aikana englanniksi lukeminen alkaa tuntua työltä ja suomeksi lukeminen herättää vain henkisen punakynän, jolloin tulee kulutettua romaanien sijaan lähinnä TV-sarjoja ja sarjakuvia. Olen huomannut itse saman jo asiatekstienkin kääntämisen puolelta, mutta erityisesti sarjakuvien vietyä aivoista mehut: puhtaasta tekstimuodosta on saatava välillä taukoa voidakseen tuottaa hyvää tekstiä seuraavanakin päivänä. Tuntuu hölmöltä lukea vähemmän kaunokirjallisuutta juuri silloin, kun itse työstää sitä ja saattaisi tarvita normaalia enemmän luovaa materiaalia tekstin tuottamisen tueksi, mutta käytännössä pää ei vain juuri silloin jaksa vastaanottaa enempää tekstiä.

Suomentajapaneelissa todettiin, että suomentajat saavat hyvin harvoin itse läpi kirjaehdotuksiaan kustantamolle, mutta aina silloin tällöin kuitenkin. Kaikki paneelin osanottajat suomentavat vain englannista, joten Juva arveli, että harvinaisempien kielten suomentajilla saattaa olla suurempi painoarvo siinä, mitä kyseiseltä kielialueelta tuodaan Suomeen. Toisaalta muista kielistä kuin englannista julkaistaan ylipäätään paljon vähemmän, joten siinä mielessä muiden kielien kääntäjillä on kapeammat mahdollisuudet päästä tekemään sitä, mitä haluaisivat (tai ylipäänsä töitä). Finnconia vartenhan suomennutetaan usein kunniavierailta jotakin, kuten tänä vuonna Charles Strossilta Singulariteettitaivas (Nysalor-kustannus, suom. Markus Harju), mikä antaa spefin harrastajille tunnetta siitä, että he voivat edes pienimuotoisesti vaikuttaa siihen, mitä Suomessa julkaistaan.

Juva on siinä mielessä poikkeuksellinen kunniavieras, että hän ei tosiaan harrasta tieteis- tai fantasiakirjallisuutta tai muitakaan nörttihommia, joten oli jännittävää seurata, miten hän suhtautuu Finnconin sanotaanko vaikka erityisluonteeseen. Vaikutti siltä, että perinteiseen tapaan lauantain iltabileissä kunniavieraalle esitetty henkilökohtainen filkki tuli Juvalle yllätyksenä ja kosketti kuulijaansa. Mitä ilmeisimmin niin kunniavieraille kuin muillekin convieraille jäi Jyväskylän lämpimästä tunnelmasta leppeät kesämuistot.