Viimeinen Kirjastokaista-video, josta en ole vielä blogannut, käsittelee klassikkokirjallisuuden suomentamista, ja siinä ovatkin puhujina kovan luokan tekijät: Kersti Juva ja Juhani Lindholm. Vaikka itse Kirjastokaista-projektista on vierähtänyt jo monta vuotta, minulle oli tärkeää saada tämä viimeinenkin bloggaus uunista ulos, koska klassikoiden kääntäminen voi aiheena olla kiinnostava sellaisillekin, jotka eivät muuten kääntämisjorinoista perusta. Samalla se paketoi koko Suomentajat lukijoiden luo -projektin viimeisellä joulunauhalla, mikä tarjoaa perspektiiviä omaan kääntäjäntaipaleeseeni.

Kersti Juva on tehnyt laajasti suomennoksia englannista. Tolkienin lisäksi hän kääntänyt klassikkopuolelta muun muassa Austenia, Dickensiä, Shakespearea, Nalle Puhin sekä Ihmemaa Oz -kirjoja. Juhani Lindholm on suomentanut englannista muun muassa Robinson Crusoen, Huckleberry Finnin seikkailut ja Humisevan harjun sekä ruotsista erityisesti Vänrikki Stålin tarinat (tällä kirjoitusasulla).

Keskustelussaan Juva ja Lindholm määrittelevät ensin, mikä tekee teoksesta klassikon, ja sitten pohtivat, miten klassikkoasema tai klassikkojen tyypilliset piirteet vaikuttavat käännöstyöhön. Mietin aiemmin, että on tyhmää vain referoida blogissa videoiden sisältöä, jos ei ole mitään omaa sanottavaa aiheeseen, mutta nyt minusta tuntuu, että referoinnista voi olla hyötyäkin: asia saattaa löytyä helpommin nettihauissa kuin pelkältä videolta.

Puhujat lähtevät määrittelemään klassikkoa siten, että se on jollakin tapaa hyvä kirja (mahdollisesti jonkin sellaisen ihmisjoukon mielestä, jolla on vaikutusvaltaa) ja että se myös on osoittanut kestävänsä aikaa. Eri lukijaryhmillä on omat klassikkonsa. Teos voi olla klassikko omassa genressään, vaikka kaikki eivät mieltäisi sitä klassikoksi yleisemmin. Esimerkiksi Tarun sormusten herrasta kohdalla mietin, toimiiko se esimerkkinä Juvan suomentamasta klassikkokirjallisuudesta. Onko se kirjallisuuden klassikkoja yleisesti, fantasiagenren ulkopuolellakin?

Lindholm jatkaa, että ollakseen klassikko teoksen on täytynyt upota omaan kulttuuriinsa ja teoksen täytyy olla hyvä oman kulttuurinsa edustaja (esimerkiksi tietyn kirjallisuuden suuntauksen edustaja), jotta sitä arvostetaan omassa piirissään. Kiinnostavia huomioita keskustelussa ovat, että mikä suhde klassikkoasemalla on myyntiin (nykyään klassikot eivät välttämättä ole myyntimenestyksiä, vaikka olisivat historiallisesti olleet) ja klassikkojen totisuus vs. viihteellisyys (klassikot mielletään vakaviksi tai tylsiksi). Lisäksi klassikoksi saattaa päätyä toisessa kirjallisuuden lajissa kuin mihin teos on kirjoitettu, kuten Lindholmin mainitsema Robinson Crusoe, jota pidetään nimenomaan nuortenkirjallisuuden klassikkona. Kaiken kaikkiaan klassikon pitää olla puhujien mukaan ”lujasti iskostunut johonkin kulttuuriin”.

Klassikoiden kääntämisessä on jännittäviä erikoispiirteitä. Lindholm huomauttaa, ettei kaikista satoja vuosia vanhoista teksteistä ole välttämättä edes olemassa yhtä tiettyä alkutekstiä vaan säilyneistä osista rekonstruoituja versioita. Lisäksi klassikoista voi olla saatavilla tutkimusta ja kommentoituja laitoksia, joissa selitetään teosta nykylukijalle, mitä Juva pitää suurena apuna, kun ”kirjoittaa vanhoja kirjoja”. Molemmat puhujat ajattelevat työtään kirjojen kirjoittamisena.

Vanhoja teoksia suomennettaessa täytyy miettiä, millaiselle suomen kielelle tekstin kääntää. Lindholm pyrkii siihen, ettei käyttäisi liian modernia kieltä. Juva jatkaa ajatusta: suomentaja ei siis yritä väsätä mitään oikeaa vanhaa kieltä. Suomessa ei välttämättä ole edes ollut kirjakieltä siinä vaiheessa, kun alkuteksti on tehty, tai suomalaiset teokset ovat käsitelleet niin eri aihepiirejä, ettei niistä pysty ammentamaan sanastoa tai kieltä. Vuosisatoja vanhan suomen kyhääminen kokoon kielitieteellisistä aineksista tuskin olisi järkevää tai luettavaakaan. Sen sijaan puhujat pyrkivät tekemään yleisesti ottaen vanhahtavaa kieltä (1900-luvun alun kieltä, sanoo Juva) ja välttämään moderneja piirteitä.

Vanhan kielen lisäksi haasteita aiheuttavat – jälleen kerran – paikallismurteet ja muut kielivariantit. Lindholm oli poiminut Yorkshiren murteen tilalle suomen eri murteista irtopiirteitä ja koostanut niistä Humisevaan harjuun murteelta näyttävän kielimuodon, joka ei kuitenkaan ole mitään aitoa murretta, jotta hahmot eivät siirtyisi Suomeen. Tuntuu lohdulliselta, kun itsekin olen tähän tyyliin väsännyt sarjiksiin puhetyylejä, että eivät konkaritkaan ole kovin tiukkoja murteiden kanssa vaan vetävät aika fiilispohjalta, analysoimatta, mihin murrealueeseen mikäkin piirre tarkalleen kuuluu. Muista kielivarianteista esille nousevat vähemmistöjen kielimuodot. Juva antaa esimerkin Häivähdys purppuraa -teoksesta, jossa piti välittää hahmosta kuva, että tämä ei ollut käynyt kouluja, mutta ei silti saanut antaa vaikutelmaa, että hahmo olisi tyhmä. Hänhän kuitenkin puhuu omaa äidinkieltään eikä mitään ukkapukkaa. Samaa sanoo Lindholm Huckleberry Finnin Jim-hahmosta, joka puhuu Black English -kielivarianttia: kyseessä on kielimuoto eikä virheellisyys. Koska olen katsonut tämän videon jo vuosia sitten, olen ehtinyt ajatella sitä ajan mittaan paljon, erityisesti aina kun vastaan tulee Lucky Luken intiaaneja. Uusissa Lukeissa intiaanit eivät enää ”puhua” ranskaksi pääverbi perusmuodossa vaan ihan tavallisesti.

Joskus klassikoissa esitetään asioita vanhentuneilla tavoilla, rasistisesti. Lindholm ajattelee, ettei tällaisiin tilanteisiin ole yhtä kaikenkattavaa toimintatapaa, mutta hän on itse ottanut esimerkiksi Huckleberry Finnin historiallisena teoksena, ”aikansa dokumenttina”, jonka kautta esitetään sen ajan maailmaa. Klassikkoteoksissa se on varmasti helpompaa (ja perusteltua), kun teoksella tiedetään olevan tällaista dokumentaarista painoarvoa. Lindholm kertoo, että toisissa tilanteissa muutoksiakin on tehty, myös englanninkielisiin versioihin. Voisin kuvitella, että jos nykyään tehtäisiin Huckleberry Finnistä taas uusi versio nimenomaan lapsilukijoille, kääntäjän kuuluisi luultavasti siistiä tekstiä, niin klassikko kuin se onkin.

Minulle on tullut uusissa Pikoissa ja Fantasioissa vastaan rasismin esittämistä mutta modernina versiona niin, että joku käyttäytyy huonosti ja joku toinen puuttuu siihen. Mutta Pikoissa rasismin käsittelyn päällä on vielä sellainen kerros, että sarjassa tunnutaan käsiteltävän usein Belgian siirtomaa-aikaan liittyviä kansallisia traumoja, jotka eivät välttämättä samalla tavalla avaudu sarjislukijoille täällä. Tuntuu, että tekijöille on tärkeää tuoda Belgian siirtomaavallan aikaisia asenteita ja tapahtumia esiin (ei vain kansakunnan historian mielessä vaan myös siihen nähden, että itse sarjakin on alkanut siirtomaavallan aikana ja tarinoissa on ollut rasistista Afrikka-seikkailua). Jos asia ei välity suomalaisessa kontekstissa, en ihmettele, jos uudetkin Piko-alpparit pantaisiin kirjastossa johonkin mappi Ö:hön ongelmallisuuden takia (ei näin välttämättä ole tehty missään, kunhan pohdiskelen, mutta aina välillä mietin Mustien uhrien herran värikästä kielenkäyttöä, jonka säilytin Belgian siirtomaataustan takia enkä siistinyt suomalaiselle lukijakunnalle).

Tähän ongelmallisuuteen liittyen Lindholm nostaa esiin nimenomaan klassikkokirjoihin liittyvän mahdollisuuden selittää suomentajan valintoja auki esimerkiksi jälkisanoissa. Juva mainitsee käyttäneensä samaa taktiikkaa Dickensin kanssa, jossa maalaiset ja työväenluokkaiset ihmiset esitetään täysinä tolloina. Hänkin säilytti alkuperäisen ylenkatseellisen asenteen, mutta nosti asian kuitenkin esille esipuheessa tai jälkisanoissa.

Lopuksi puhujat käsittelevät uudelleenkääntämistä, sillä usein klassikoista on olemassa jo aiempia suomennoksia. Lindholm ja Juva eivät kumpikaan lue aiempia käännöksiä ennen oman työnsä tekemistä. Lindholm ei uskalla, koska kokee olevansa vaikutteille liian altis. Hänenhän ei tarvitse lukea mitään vanhoja käännöksiä sen puolesta, ettei ymmärtäisi alkutekstiä. Itse olen joutunut lukemaan vanhoja käännösversioita sen vuoksi, etten ole ymmärtänyt kaikkia alkutekstin kohtia… Tosin olen tehnyt sen yleensä vasta oman ekan versioni jälkeen, jolloin olen myös voinut tunnistaa kohtia, joissa olen tehnyt toisin kuin aiempi kääntäjä, ja voinut punnita, kumpi mahtaa olla oikeammassa. Olin merkinnyt muistiinpanoihini aikoinaan, kun video ilmestyi, että ”itse olen lukenut Bruno Brazilit epävarmuuksissani uran alussa”, mutta olen kyllä sen jälkeenkin lukenut kaikki Yoko Tsunojen ja vanhojen Lucky Lukejen aiemmat suomennokset ja pidän sitä nykyään ihan vakiintuneena toimintatapanani, jossa on puolensa, vaikka näköjään tuolloin vielä luulin, että kasvaisin siitä jotenkin ulos. Hah!

Lindholm tosin huomauttaa, että Vänrikki Stålia oli luetettu kouluissa, joten sen aiemmalta käännökseltä hän ei ollut pystynyt välttymään. Juvan piti opetella Cajanderia ihan ulkoakin. Juva kehuu Lindholmin Stål-suomennosta. Itse olen lukenut vain Mannisen version, mutta tykkään siitäkin kovasti. Harmillisesti videolla ei käsitellä sitä, miksi uusia käännöksiä sitten teetetään. Sehän on kuitenkin kustantamo, joka päättää uuden käännöksen tarpeesta, eikä mikään kääntäjien idea. Tuskin kaikissa tapauksissa on kyse vain siitä, että klassikoista ovat tekijänoikeudet rauenneet mutta käännöksistä eivät, ja siksi pitäisi teettää uudet. Aiemmin teoksista tehtiin paljon erilaisia versioita: lapsille sovitettuja tai lyhennelmiä pitkistä klassikoista, mutta nykyään tuntuu, että tehdään lähinnä uusia käännöksiä teoksista sellaisenaan, muovaamatta. Koetaanko, että hyvätkin käännökset vanhenevat automaattisesti? Koska syy, miksi uusi käännös halutaan, määrittää tietenkin sitä, miten käännös tulee toteuttaa: onko tarkoitus päivittää kieliasu tai kunnioittaa tarkemmin alkuteosta kuin edellinen versio?

Juva kertoo saamastaan palautteesta, että ihmiset suuttuivat Nalle Puhin uudelleenkääntämisestä, vaikka aiempi käännös oli ollut heikko (esim. sanaleikit puuttuivat), eli uusi käännös oli uskollisempi alkutekstille. Tulee mieleen, että myös klassikkojen käännöksillä voi siis olla oma klassikkoasemansa. Siihen klassikkoon kajoamisesta sitten suututaan.

Mietin, että klassikot ovat niitä harvoja kääntämisen lajeja, joiden ei tarvitse perustella olemassaoloaan. Klassikkojen kääntämistä ei tyrkytetä tekoälyn hommaksi, vaan sitä pidetään arvokkaana työnä. (Niinkin arvokkaana, että kun se on kerran tehty, mitään ei saisi muuttaa.) Klassikoiden kääntäminen varmaan mielletään monesti kirjallisuuden kääntämisen ytimeen (tyyliin ”ilman kääntäjiä me emme pystyisi lukemaan täällä Dostojevskia!”), mutta silti muut kirjallisuuden kääntämisen alalajit eivät nauti samaa arvostusta, vaikka ovat samasta puusta veistettyjä. Kummallinen erikoisasema.

Löytöretkellä suomessa ja kielen merellä

Kersti Juva on suomentamisen lähettiläs, joka vierailee eri tilaisuuksissa kertomassa kirjallisuuden kääntämisestä suurelle yleisölle. Hän on myös kirjoittanut suomentamisesta itse: Sormusten herran kääntämistä käsittelevän kirjan Tolkienin tulkkina (SKS Kirjat, 2021) sekä Löytöretki suomeen -teoksen (SKS, 2019), jossa käsitellään suomen ominaispiirteitä ja niiden hyödyntämistä kääntämisessä.

Tolkienin tulkkina on hauskaa luettavaa kieli- ja Tolkien-ihmisille (nämä kaksi ihmisryhmää saattavat olla suurelta osin päällekkäisiä…). On lohdullista, että niinkin rakastetussa käännöksessä kuin Sormusten herrassa voi olla ihan ehtoja virheitäkin, vaikka kolme ihmistä on sen perannut läpi. Joskus vain kömmähtää. Vekkulein anekdootti oli, että Sormusten herran käännöksestä piti 70-luvulla suomettumisen hengessä siivota pois pahuuden tuleminen ”idästä”. Käännökseen pantiin sitten ”Mordorista”, ettei synny mitään ikäviä mielikuvia. Käännös on aikansa lapsi, vaikka kuinka yrittäisi sijoittua alkutekstin hetkeen.

Olin kirjaa lukiessani miettinyt, että kylläpä ottaisi pannuun omalla kohdalla näin tarkat kääntämisohjeet kuin mitä Tolkien oli määrännyt. Onhan siitä toisaalta apuakin, kun selostetaan termien taustoja, mutta osa ohjeista voi olla rehellisesti hönöjä, kuten tapauksessa, jossa ilmeisesti ”Scary” olisi pitänyt jättää paikannimessä kääntämättä mutta sopeuttaa ääntöasultaan kohdekieleen. Muistiinpanoni ovat vähän epäselvät, mutta ilmeisesti Juva ei kuitenkaan suostunut käyttämään mitään ”Skeöriä”… Sittemmin olen itsekin saanut tarkkoja ohjeistuksia, mitä millekin tekstin kohdalle saa tehdä, nimittäin Asterixissa ei saa ottaa liikaa vapauksia sanaleikkien sisällöissä.

Löytöretki suomeen puolestaan tarjoilee teemoittain erilaisia vaihtoehtoja, miten englannin rakenteita voi ilmaista mahdollisimman suomeksi. Kirjan lukeminen auttaa siihen, ettei anna englannin ohjailla, mutta toisaalta sitä on hankala hyödyntää käytännössä. Vaikka teksti on kiinnostavaa, eri vaihtoehdot eivät helposti uppoa mieleen niin, että tietoa osaisi myöhemmin noutaa aktiivisesti muististaan. Ongelmatilanteissa ei tahdo hoksata katsoa kirjaa käsikirjanomaisesti. Ehkä vika on siinä, että olen tehnyt enemmän luovuutta vaativat käännökset viime vuosina lähinnä ranskasta. Suomen piirteiden herättelystä on tietenkin hyötyä suomennettaessa muistakin kielistä, mutta se ei vain tule mieleen. Ehkä parhaiten vinkit saisi täytäntöön asti, jos olisi käännettävänä pitkänpuoleinen enkkuteksti (ei mikään kahden viikon hujaus), jonka rinnalla voisi sitten samaan aikaan lueskella teosta pieni pala kerrallaan ja bongata kirjassa mainittuja kohtia samaan aikaan työn alla olevasta tekstistä.

Juhani Lindholmilta puolestaan on julkaistu aivan toisentyyppinen teos: Kalassa kielen merellä (Aporia, 2021). Se on kokoelma lyhyitä kääntämisaiheisia kolumneja, jotka on kirjoitettu alun perin Parnassoon, sekä käännösteoksiin liittyviä oheistekstejä ja runokäännöksiä. Näitä pikkupaloja on mukava lukea, vaikka ei olisi lukenut juuri sitä teosta, jota teksti koskee. Itse esimerkiksi lisäsin lukulistalleni Shakespearen Turhaa lemmen touhua sen käännöstä koskevan oheistekstin perusteella.

Tekstit ovat nautinnollisen hyvin kirjoitettuja ja herättävät ajatuksia. Tässä on kuva lempikohdastani, jossa puntaroidaan rajanvetoa, miten paljon tekstiin saa kajota.

Tähän Juvan ja Lindholmin keskusteluun on hyvä lopettaa koko Suomentajat lukijoiden luo -blogisarja, koska Kersti Juva oli myös mukana aivan alussa: hän oli toinen hankkeen järjestäjistä yhdessä Laura Jänisniemen kanssa (nyk. Kalvas). Koneen Säätiön rahoittama kaksivuotinen Suomentajat lukijoiden luo -hanke alkoi vuonna 2018 suomentajien kirjastovierailuilla. Kaikkia viimeisiä vierailuja ei kuitenkaan ehditty toteuttaa vuoden 2019 aikana, vaan niitä jäi myös vuodelle 2020. Silloin korona kuitenkin esti kirjastovierailut, joten hanke muunnettiin Kirjastokaista-keskusteluiksi vuonna -21. Kirjastokaistan puolesta järjestelyt hoiti Riitta Taarasti. Seuraavana vuonna Yle teki vielä näistä keskusteluvideoista podcast-sarjan Areenaan nimellä Suomentajien salaisuudet. Niitä on kuunneltu tuhansia kertoja, joten suomentajat ovat ihan kivasti löytäneet lukijoiden luo.

Kun projekti alkoi, olin toiminut yrittäjänä vasta pari vuotta ja kääntänyt juuri ekan Asterixini. Ääni tärisi jo pelkissä harjoituksissakin ja jännitti puhua. Tuosta alusta on nyt kahdeksisen vuotta. Enää ei samalla tavalla jännitä puhua paneeleissa tai yliopistolla, ja suomennoksia on tullut lisää – kiihtyvällä tahdilla. Menin projektiin mukaan sillä asenteella, että ”olen vain tämmöinen”, pelkkä sarjakuvakääntäjä ja vasta aloittelija. Nyt minusta on tullut suomentaja. Aina on lisää opittavaa, mutta olen silti jättänyt pois ”pelkkä”-ajattelun. Sarjakuvakin on merkittävä suomentamisen laji, vaikka siinä on määrällisesti vähemmän käännettävää.

Tämä vuosi on ollut kiinnostava: olin mukana kirjoittamassa Caesar-kirjaan ja Mäkelän piirtämisoppaiden suomennoksista ilmestyi ensimmäinen. Pikoista ilmestyi sekä uusi jännittävä tarina että vanhan henkistä uutta alpparia. Yokoistakin tuli ulos niin uutta kuin vanhaa. Idefix-sarja jatkui tuttuun tapaan kahdella uudella alpparilla, mutta uusi Asterix teetti enemmän työtä kuin ne molemmat yhteensä. Asiatekstipuolella oli mukavan tasainen työtilanne, joka kuitenkin päättyi loppuvuodesta. Saa nähdä, millaiseksi vuosi 2026 asettuu!