Olin kolme vuotta sitten mukana Suomentajat lukijoiden luo –videokeskustelusarjassa Kirjastokaistalla, ja meidän jaksomme sarjakuvien kääntämisestä julkaistiin syyskuun 2021 lopulla. Ajattelin, että yhdistän siitä bloggaamisen toiseen sarjiskääntämistä käsittelevään esiintymiseeni, sillä lokakuussa -21 minut kutsuttiin Maikkarin Viiden jälkeen -ohjelmaan puhumaan Asterixien kääntämistyöstä, kun Asterix ja aarnikotka oli juuri tulossa ulos. Kumpikin esiintyminen meni sinänsä kohtuullisesti, mutta silti olen vain nolostellut, vaikeillut ja kiemurrellut asian kanssa, kun olisi pitänyt kirjoittaa niistä jotain. Siksi tämä bloggaus on viipynyt näin kauan. Mutta vihdoin sain otettua itseäni niskasta kiinni, koska tarkoitus oli kuitenkin tasapuolisuuden nimissä käsitellä blogissa myös omaa Kirjastokaista-videotamme eikä vain toisten.

Kanssani Kirjastokaistalla sarjakuvien suomentamisesta ovat turisemassa Saara Pääkkönen ja Pekka Tuomisto. Pekka Tuomisto on suomentanut italiasta Aku Ankka -tarinoita taskareihin, mutta sarjakuvan ulkopuolella hänen erityisalaansa on latinasta suomentaminen. Hän on kääntänyt esimerkiksi Satyriconin suomeksi, sekä kirjoittanut itse tietokirjoja antiikin Roomasta. Lisäksi hän suomentaa ainakin proosaa englannista (esim. T. H. Whiten Muinainen ja tuleva kuningas, Vaskikirjat, 2018). (Linkki Kulttuuriykkösen jaksoon, jossa Tuomisto on mukana kommentoimassa Gladiator II -elokuvan historiallista uskottavuutta.)

Saara Pääkkönen on puolestaan suomentanut Aku Ankan lisäksi myös vakavasti otettavia taidesarjakuvia, kuten Cyril Pedrosan teoksia ja Tulevaisuuden arabi -sarjan, sekä muuta kaunokirjallisuutta. Hänen työkieliään ovat ainakin englanti, ranska ja hollanti. Pääkkönen oli mukana myös kustannustoimittamista käsittelevässä Kirjastokaistavideossa aiemmin (bloggaukseni siitä).

Videokeskustelun jälkeen olen ollut Pääkkösen kanssa viime vuonna Helsingin Sarjisfestareilla sarjakuvien suomentamista käsittelevässä paneelissa, ja Tuomistolta olen saanut apua Asterixin latinan fraasikirjaan, jossa piti suomentaa pätkä Ciceron Catilinan syytöspuheesta, kun käytettävissä oli latinankielinen katkelma ja sen ranskannos. Eli tuntuu nyt taaksepäin katsottuna siltä, että Kirjastokaista-projekti on ollut ensi askel, jonka kautta olen päässyt luomaan suhteita muiden sarjakuvien suomentajien kanssa ihan naamakkainkin ja siten vähän mukaan kuvioihin.

Keskustelussa käsiteltyä asiasisältöä en tällä kertaa ala referoida, koska näistä välissä vierineistä vuosista huolimatta minulle ei ole tullut aiheista mieleen mitään uusia ajatuksia tai lisättävää. Onnistuimme puhumaan niistä teemoista, joista oli tarkoituskin, emmekä lähteneet sekoilemaan mitään. Hyvä, hyvä!

Video on tuntunut minusta kiusalliselta kaikki nämä vuodet, mutta nyt kun katson sitä kolme-neljä vuotta myöhemmin, huomaan, että suurimmat hävetyksen aiheeni ovatkin olleet turhia – ja toisaalta olisinkin ehkä voinut nolostella joitakin toisia asioita ennemmin. Esim. aiemmin häpesin sitä, että esittelin Pekan niin nolosti ilman sukunimeä ja oudolla painotuksella, että ”TÄSsä on PEKKA”. Nyt se ei tartu korvaan yhtään kummallisena. Mutta toisaalta esittelyissä ilmenee, että Saara esittelee minua hyvin keskustelevasti ja minä Pekan vain paperista luettelevasti. Mutta kun jännittää, niin aina sitä jotain kankeutta on. Sain kuitenkin keksittyä sanottavaa enkä näytä tärisevältä – se oli tavoite ja se saavutettiin.

Yle Areenan tekemässä Podcast-versiossa keskustelu tuntuu skarpimmalta, kun ei tule kyylättyä omia ilmeitään ja käsien asentoja, mutta sen sijaan omat ääntövirheet nousevat esille. Miksi sanoin ”hämmäntävä” ja miksi niin monet virkkeet jäävät vain muodottomasti ilmaan ja haipuvat keskeneräisinä pois, ”että…”

Itse tilanteesta voisin mainita, että videon kuvaamisen aikaan keväällä -21 piti vielä kuvattavien noudattaa tarkasti aikataulua, ettei koronan vuoksi olisi montaa ihmistä samaan aikaan sisätiloissa, ja maskitta oltiin vain kuvaamisen ajan. Ja sitten minulta otti ja kosahti jostain syystä puhelin ihan totaalisesti tulomatkalla, enkä pystynyt katsomaan karttaa. Onneksi olin hermostuksissani tutkinut reittiä riittävästi vielä kotona ennen lähtöäkin, että muistin, miten sinne vieraaseen kirjastoon pääkaupunkiseudulla mentiinkään. (Ja reittihän oli superhelppo, olen vain kova eksymään.) Että jos vähän kuuluu puheessa, että kurkussa on jännitystä, niin oikeasti sitä oli paljon enemmän, kun siinä puhelimessa meni kivasti kaikki valokuvat ja muutkin sen siliän tien.

Mutta nyt kun katsoin tuon videon pitkästä aikaa, niin siitä jäi semmoinen kiva olo kuin olisi nähnyt kavereita.

Maikkari

MTV:n Viiden jälkeen -esiintymisenkään osalta en ala tiivistää puhuttuja asiasisältöjä, kun ei tule niihin mitään kommentoitavaa mieleen edes näin jälkikäteen, ja enempi kiinnostaa nämä omat ulkonäköasiat. Nimittäin! Maikkarillahan sai ammattilaisen tekemän meikin ja hiustenlaiton. Kävin siis ammattitermein ”maskissa” (toivottavasti muistan oikein). Se oli niin siistiä, että sitä osuutta hommasta mietin vieläkin. Oli niin hienot vihreät luomivärit! Valitettavasti niistä ei ole hyvää kuvaa, koska paluumatkan jälkeen väri oli jo ehtinyt kulua pois. Lisäksi niillä ammattilaisilla oli siellä tosi kiinnostavaa jotakin teatteripuuteria tai mitä lie, mikä oli ihan valkoista eikä mitään ihonväriin mätsättävää peruspuuteria, ja sillä sitten talkittiin kauttaaltaan, koska minulla on taipumusta mennä jännityksestä punaisille läiskille erityisesti kaulasta. Ja voi pojat, että jännittikin, mutta yhtään punoitusta ei näkynyt, eikä myöskään mitään valkoista klovninnaamaa. Että naamani pakkelointiin olin tyytyväinen. Vähät siitä, tuliko suusta mitään järkevää ulos!

Kun sain puhelun kutsusta tulla ohjelmaan, olin parhaillaan täydessä äitimoodissa: vauva oli reilun vuoden vanha ja minä näytinkin ihan siltä. Mutta juuri sillä viikolla oli anoppi käymässä, joten ilmoitin sitten hänelle, että lähden muuten seuraavana aamuna Helsinkiin, vahditko tätä. Seuraavaksi varasin hätäkampaaja-ajan, joten tukkakin oli täydellisessä kuosissa telkkariin. Visioimme, miten voisi pyytää niitä sitten seuraavana päivänä asettelemaan kutrit siellä Helsingissä. Ja oli muuten hieno pikkuinen letti. Tämä varmasti kiinnostaa kaikkia ihan valtavasti.

Kustantamo hoiti, että sain uunituoreesta alpparista näytekappaleen kouraani Helsingin päässä juna-asemalle saapuessani, heti ennen kuin piti jatkaa studiolle. Toiseksi rekvisiitaksi olin ottanut kotoa mukaan Asterixin sulkakypärän pahvipäähineen, joita Egmont oli jakanut jonakin aiempana vuonna Helsingin kirjamessuilla. Ohjelmassa haastattelija piti sitä päässään, mikä oli minusta kiva veto.

Ohjelmasta on netissä vieläkin tällainen tekstijuttu videoklippeineen. Koko ohjelma ei enää ole tallessa, mikä ei muuten haittaa, mutta olisi voinut olla kiinnostavaa ajankuvaa, että mistä aiheista puhuttiin vuonna -21. Kulttuurinen omiminen oli selvästi pinnalla tuolloin aiheena mediassa yleisesti, kun se oli lähestymiskulma Asterixiinkin. (Tuona vuonna oli ollut Joe Bidenin virkaanastujaiset, joissa esiintyneen Amanda Gormanin runoteoksen kääntämisestä sitten kohistiin kevään mittaan, että kenellä on missäkin maassa ollut oikeus kääntää mitäkin. Tällaiset asiat olivat pinnalla tuolloin laajemminkin kuin vain kääntämisen kantilta.) Asterix ja aarnikotkan sisällöstähän ei voitu lähteä ohjelmaa tekemään, koska kukaan ei ollut ehtinyt lukea uutta sarjista vielä heti painosta.

Minulla oli sellainen muistikuva näistä kahdesta esiintymisestä, että puhuin ensin Kirjastokaistan videolla liian nopeasti, mitä olisin sitten ylikompensoinut puhumalla telkkarissa hitaasti kuin joku toope. Näin jälkikäteen katsottuna en oikein tunnista kumpaakaan ajatustani. Selvästi vain jännittää ja on vaikea sen vuoksi keksiä vastauksia ja asetella sanoja peräkkäin järkevästi, mikä hidastaa tahtia, ja puhuminen kuulostaa kireältä, koska kurkkulihakset ovat ihan piukealla hermostuksesta. Kovin herkkä sitä on ollut kuulemaan ongelmia silloin, kun asia on ollut vielä tuore. Tuossa jutussa puhun muuten merirosvo Baban ”afrikkalaisesta” aksentista, mutta oikeasti aksentti on Karibian alueelta, minkä opin hiljattain.

Toisena vieraana Asterix-aiheesta oli puhumassa Keijo Karjalainen, joka on kirjoittanut kirjan Politiikkaa Asterixin maailmassa (Ajatus Kirjat, 2006).

Televisionteosta minusta oli kiinnostavaa nähdä, miten kuvaajat kannattelivat kameroita niin, että ne olivat vyöllä lanteilla, mutta kuitenkin varren päässä ylempänä, ja ne tavallaan kelluivat tasaisesti eivätkä hetkuneet kuvaajan kävelyn mukana. Gyrostabilointi on ilmeisesti termi, jota haen. Nykyään saattaa olla jo muunlaisia värkkejä, ehkä pelkkiä robotteja vain.

Että sellainen visiitti oli se! Ei monta minuuttia mennyt kameran edessä, mutta iso juttu oli minulle ja tässä nyt pieni juttu siitä blogille. Nyt voi mennä elämässä eteenpäin ja unohtaa koko homman. Ei mitään hienoja jälkiviisauksia kumpua.

Nyt on bloggaamatta enää viimeisestä Suomentajat lukijoiden luo -videosta. Säästin sen loppuun, koska siinä on aiheena klassikkojen kääntäminen, mikä sopii painoarvoltaan hyvin sarjan päättämiseen. En tiedä, milloin sen saan ulos, mutta ainakin huhtikuun puolivälissä tulee bloggaus ihan uudenlaisesta hommasta: mangan piirtämisoppaan suomentamisesta. Sitä ennen kääntelen tässä uutta Asterixia, joka ilmestyy syksyllä nimellä Asterix Lusitaniassa.