Olin 22.10. Kaustisen kirjastossa ja 16.11. Turun Necrocomiconissa puhumassa sarjakuvien suomentamisesta. Molemmista vierailuista jäi inspiroitunut olo, vaikka kuulijat eivät ehkä saaneet aiheesta irti niin paljon kuin minä itse.

Rentoa keskustelua Kaustisella

Kaustisen kirjastovierailu oli osa Suomentajat lukijoiden luo ‑hanketta. Tapahtuma järjestettiin nopealla aikataululla (syksyt ovat mitä ovat), ja siitä tiedotettiin kirjaston somessa. Yleisöä tuli paikalle kaksi + kirjastovirkailija, mutta mielestäni tilaisuus oli oikein onnistunut: olin saanut esitystäni päivitettyä uusimpien käännösten osalta ja puhe rullasi hyvin. Yleisö esitti kysymyksiä ja vaikutti aidosti kiinnostuneelta syksyn pimeydestä huolimatta. Esitelmöin kirjaston uudella nuorten aikuisten kirjallisuuden (YA) osastolla, jollaisia ei monessakaan paikassa vielä ole. Pitkä matkustusaikakaan ei haitannut, kun sai pitkästä aikaa istua kunnolla kirjan kanssa alas miettimättä mitään muuta. Koko tilaisuudesta – pienen porukan hyvästä keskustelusta, Kaustisen tyynestä kirjastosta ja mukavan loputtomasta matkadekkarista – jäi jälkeen sellainen kahiseva rauha, jota tarttuu vain kirjoista ja syksyn kuivista lehdistä.

Miehekästä suomentamista Necrocomiconissa

Viikonloppuna Necrocomiconissa anniskeluliike Portissa ei ollut rauhallista. Scifi- ja huumorisarjakuvien suomentamista käsitellyt paneelimme Janne Suomisen ja Asko Alasen kanssa oli ohjelman alkupäässä, minkä ansiosta joku ehkä kuulikin meistä vielä jotain ennen kuin tupa täyttyi entisestään ja melutaso nousi. Mutta ainakin eturivi oikeasti osallistui keskusteluun aktiivisesti! Siitä jäi tunne onnistuneesta keskustelusta, ja ohjelmalle varattu aika loppui aivan liian nopeasti. Meillä kaikilla oli aiheeseen niin erilaiset tulokulmat, että ainakin minä opin uutta sarjakuvien suomentamisesta.

Jälkikäteen jäin miettimään erityisesti paneelissa esitettyä kysymystä sukupuolesta: onko tullut vastaan kommentteja, ettei nainen voisi kääntää uskottavasti (scifi)sarjakuvaa? Minulla ei ole ollut sellaisia kokemuksia – ja sehän edellyttäisi, että lukija erikseen muistaisi vilkaista suomentajan nimen – mutta kysymys on kiinnostava kun ajattelee, miten naisvaltainen ala kääntäminen on. Olen vain automaattisesti olettanut, että samalla tavalla sarjakuvienkin suomentajista suurin osa on naisia. Onkohan kaunokirjallisuuden kääntäjistä suurempi osa miehiä kuin kääntäjistä yleisesti? Entä sarjakuvan suomentajista verrattuna yleisesti kaunokirjallisuuden kääntäjiin? Suurin osa minulle niminä vastaan tulleista sarjisten suomentajista ovat olleet naisia, mutta johtuuko se vain siitä, että panen merkille erityisesti ranskasta suomennetut: veikkaisin, että ranskan kääntäjistä selkeästi suurin osa on naisia. Englanti-suomi-kieliparissa voi ollakin sarjakuvien suomentajissa ehta miesenemmistö. Olisi kiinnostavaa nähdä jotain tilastoja ja tutkia, onko oma intuitio aivan hakoteillä.

Oliko ennen helpompaa?

Toinen pörräämään jäänyt ajatus koski kysymystä siitä, onko sarjakuvien kääntäminen ollut ennen vapaampaa. Ennen on varmaankin saanut pienellä kielialueella toimia enemmän oman mielensä mukaan, tehdä käännöksestä vaikka aivan uuden version, jos on sattunut huvittamaan. Tai sitten alkutekstejäkään ei ollut aina välttämättä viilattu täysin loppuun asti: Alanen kertoi, miten Star Wars ‑sarjakuvaversioissa oli ollut vielä erinäköisiä hahmoja kuin vasta niiden jälkeen tulevassa elokuvajulkaisussa, vaikka sarjakuvat oli kuitenkin luotu nimenomaan elokuvan oheistuotteiksi.

Erityisesti brändiasiat ovat usein sellaisia, ettei kääntäjällä ole vapautta vaikuttaa niihin, vaikka niistä tuleekin helposti lukijoilta sanomista: miksi tuotteen nimi on käännetty tyhmästi tai miksi lasten tuotteissa nimiä ei ole käännetty tai miksi on rakennettu hankalia yhdistelmänimiä (tarkoitan muotoa Frozen – Huurteinen seikkailu). Tällaisia brändiasioita oletettavasti vahditaan nykyään tiukemmin ihan vain siksi, että vahtiminen onnistuu nyt helpommin. Samalla vaivalla sitten ehkä halutaan kontrolloida muitakin laatuasioita tai kaikkien eri kulttuurialueiden välistä yhdenmukaisuutta.

Sarjakuva on jakautunut aika villisti pieneen, vapaaseen undergroundiin ja jättimäisiin monikansallisiin, usein monimediaisiin brändeihin (sarja/elokuva+sarjakuva+pelit+kirjat), joissa saatetaan sanella kääntäjien tekemiset ja vahtia salassapitoa niin tiukasti, että se haittaa jo työtä. Myös pitkien, historiallisten sarjakuvasarjojen suomentaminen voi olla kahlittua aiempiin käännösvalintoihin. Syntyy erikoinen ristiriita: mitä merkittävämpi teos on joko globaalin tunnettuuden tai perinteikkyyden vuoksi, sitä vähemmän kääntäjällä on valtaa. Se voi tarkoittaa sitä, että vähemmän arvostetut työt voivat olla hauskempia tehdä tai olla käännöksinä parempia, kun saa tehdä rauhassa. Sama koskee myös proosan kääntämistä ja AV-suomentajia: saat työn alle kohutun kuumimman uutuuden, mutta se pitää tehdä kauhealla kiireellä ja sellaisella salassapidolla, että vietät kolme kuukautta lontoolaisessa kellarissa katsomassa teosta, josta on mustattu puolet, pääsemättä edes nettiin. Siinä voi olla vaikeaa seistä ylpeänä lehdistön edessä vastailemassa kysymyksiin menestyselokuvan/-dekkarin uudesta jatko-osasta.

Sarjakuvilla ja scifin kaltaisilla genreillä on innokkaampaa fanikuntaa kuin mainstream-kirjallisuudella. Teoriassa sen voisi ajatella vaikuttavan suomentajan kokemaan vapauteen (tulee joko aiheesta tai aiheetta palautetta siitä, onko käännetty lukijan mielestä oikein) ja yleisön kokemukseen suomentajan sukupuolesta (vrt. nörttialojen fake geek girl ‑keskustelu). Mutta sen vastapuolena on, että on todella motivoivaa työstää käännöstä, kun tietää varmasti jonkun lukevan sen ajatuksella ja saattaa saada jopa palautetta.