Suomentajat lukijoiden luo ‑hankkeen toinen vuosi pyörähtää käyntiin tuoreella kokoonpanolla, ja minut valittiin uudelleen mukaan kertomaan kaunokirjallisuuden kääntämisestä kirjastoissa eri puolilla Suomea.

Osallistuin 30.1. hankkeen koulutuspäivään, joka täydensi hyvin viimevuotisia oppeja: Salla Simukka tuli tänäkin vuonna antamaan vinkkejä yleisön kohtaamiseen mutta hieman eri vinkkelistä kuin viimeksi. Koska Simukka itse on erinomainen puhuja, on hyödyllistä tarkkailla, miten hänen esiintymistä koskevat puheensa ilmenevät hänen omassa olemisessaan. Algu Oy:n esiintymiskoulutuksessa puolestaan käsiteltiin yleisön odotuksia esityksen sisällöltä sekä konkreettisia rakenteita, joilla esitykseen saa jännitettä. Lisäksi analysoitiin erilaisia persoonatyyppejä, mutta painopiste ei ollut niinkään esiintyjän luonteessa vaan kuulijoiden: Miten voisin huomioida yleisössä nekin, jotka vastaanottavat tietoa eri tavalla kuin itse teen tai nauttivat esityksissä eri asioista kuin minä? Miten hyödynnän omaa persoonallista esiintymistapaani viestin saamiseen perille?

Kiva edellä

Viime vuoden kirjastovierailuissa valikoin, mitä haluan sanoa, ja työstin sen loogiseksi kokonaisuudeksi, minkä jälkeen harjoittelin asiani esittämistä. Tämän vuoden esiintymiskoulutuksesta sain innostusta siirtyä kauemmas siitä, mitä uskallan ja mitä pystyn tekemään, siihen, mitä yleisö ehkä ennemmin minulta haluaisi.

Luontaisesti minun tekisi mieli luennoida yleisölle karttakeppi kourassa siitä, miten asiat ovat, mutta kuka sitä on tullut kuuntelemaan – ainakaan sarjakuva-aiheiselta vierailulta? Tänä vuonna aion tehdä enemmän asioita, joita en haluaisi: Piiloutua vähemmän asiasisällön taakse ja lisätä esitykseen huumoria ja rentoutta, vaikka siinä täytyykin laittaa itseään enemmän likoon. Ottaa rehellisemmin kontaktia yleisöön, vaikka haluaisin vain vältellä ihmisiä (terveisiä täältä tietokoneen takaa).

Miten pienet perässä?

Koulutuksen jälkeen kääntäjäporukkaa kokoontui jatkoille, ja antoisa keskustelu polveili muun muassa murteiden hyödyntämisestä tabujen käsittelyyn. Tuli puhetta, että kirjallisuuden kääntämisen alan tieto liikkuu lähinnä suoraan kääntäjältä toiselle, ja sitä saadakseen pitäisi käydä sosialisoimassa livenä jossain (helsinkiläisessä?) kuppilassa. (Kirjallisuuden kääntäjien mestarikurssit eivät tunnu istuvan sarjakuvan suomentamiseen. Hankkeen purkupäivässä minulle ehdotettiin, että pitäisi itse jollain porukalla alkaa järjestää omia mestarikursseja, mutta ne kyllä kaipaisivat mielestäni jonkinlaista mestaria hankkeen alullepanijaksi aloittelijan sijasta…) Itse mieluiten kartuttaisin osaamistani turvallisen välimatkan päässä ihmisistä (mikä kävi ilmi myös esiintymiskoulutuksen persoonallisuustyypittelyissä), ja siksi kaipaisinkin kääntäjiltä enemmän näkyvyyttä myös netissä.

Koska kirjastovierailuhankkeessa on tarkoituksena tehdä kirjallisuuden kääntäjien työtä näkyvämmäksi, olen miettinyt paljon, miksi suomentajilla ei useinkaan ole omia sivuja – edes paljasta listaa tuotannosta. Eikö sellainen oman työnsä korostaminen sovi alan luonteeseen, vaikka sitä yritetään tässä hankkeessakin tehdä? Onko se jokin sukupolvikysymys, että ei koeta nettinäkyvyyttä ylipäätään tarpeelliseksi (yleisön suuntaan, työnantajat kun tuntevat jo ennestään)? Ajatellaanko, että lukija löytää halutessaan hyvän suomentajan muita teoksia jostain kirjastotietokannasta, vai luotetaanko peräti siihen, ettei lukija kuitenkaan muista suomentajaa? Eikö vain ole aikaa tai jaksamista haastavan työn päälle? Pelätäänkö jotain negatiivisia vaikutuksia, kuten spämmiä, arvosteltavaksi asettautumista tai toisten mielessä leimautumista johonkin tiettyyn kustantamoon, genreen tai aihealueeseen? Koetaanko, että ei ole minun hommani mainostaa ilmaiseksi kustantamoa tai kirjailijaa tai että minulla ei ole oikeutta hyödyntää toisten tuotantoa omaan mainontaani? Ehkä ei vain koeta, että vaivannäkö vastaisi saatavaa hyötyä.

Osa tämänvuotisista kirjastovierailijoista on myös kirjailijoita itse, vaikka kirjailija-kääntäjiä on nykyään vähemmän kuin historiallisesti on ollut. Myös joistakin kirjailijoista olen jäänyt ihmettelemään, miksi heillä ei ole nettisivuja, jos tuotanto on jakautunut useisiin kustantamoihin eikä Wikipedia-artikkelia ole tai sen ajantasaisuudesta ei kukaan vastaa. Ilmiö lienee siis pelkkiä suomentajia laajempi. Bloggaamisenkin kannalta olisi kätevää, kun taiteilijan tiedot olisi koottu yhteen paikkaan henkilön omille sivuille, jotta voisi vain viitata suoraan sinne eikä eeskahtaalle paikallislehtijuttuihin, joiden arkistoinnista ei ole takeita.

Harrastan itsekin luovaa kirjoittamista ja olen yrittänyt viime aikoina miettiä, miten saisin omistettua sille enemmän aikaa. Tällä hetkellä sisäinen kirjoittaja ja kääntäjä kamppailevat keskenään, mihin suuntaan pitäisi lähteä: keskittyä ohjaamaan vikuroivaa uraa vai panostaa rehellisesti kirjoittamiseen, vaikka se on vain harrastus. Vapaan, innostavan työn hankaluuksia ja iloja… Ehkä saan inspiraatiota näiden kahden tasapainotteluun uusilta kirjastovierailijoilta.