Tänä vuonna tuleekin paljon Yokoa, kun Ametistin kirouksesta tehtiin uusi versio (BD-sarja 31), Leloup’n uudesta tuotannosta julkaistiin Ylämaan kotka, ja nyt vielä ilmestyy vanhoista pikkutarinoista koottu Sähköisiä seikkailuja (Aventures électroniques). Hyvä vuosi Yoko-faneille!

Sähköisiä seikkailuja on kokoelma-albumi. Sen kuusi tarinaa on julkaistu aiemmin Ruutu- ja Non Stop ‑lehdissä vuonna 1975, mutta nyt ne saadaan ensimmäistä kertaa yhdellä koolla albumimuodossa. Ranskaksi ne on julkaistu kokoelmana jo vuonna 1974.

Albumin tarinat ovat:

Stereoryöstö, pituus 8 s. Ilmestynyt Ruutu-lehden numerossa 75/17. Hold-up en hi-fi on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä syksyllä 1970.

Jouluenkeli, pituus 2 s. Ilmestynyt Ruutu-lehden numerossa 75/1. L’Ange de Noël on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä vuonna 1970 (jouluaattona, totta kai).

Kaunotar ja hirviö, pituus 6 s. Ilmestynyt Ruutu-lehden numerossa 75/12. La Belle et la bête on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä vuoden ‑71 alussa.

Suunta 351, pituus 6 s. Ilmestynyt Ruutu-lehden numerossa 75/19. Cap 351 on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä vuonna 1971 (myöhemmin kuin Kaunotar ja hirviö).

Hunajainen juttu, pituus 10 s. Ilmestynyt Non Stop ‑lehden numerossa 75/01 (ihan eka lehti, ei vain vuoden eka numero). Du Miel pour Yoko on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä syksyllä ‑71 (myöhemmin kuin Suunta 351).

Hämähäkki joka varasti, pituus 12 s. Ilmestynyt Ruutu-lehden numerossa 75/18. L’Araignée qui volait on ilmestynyt alun perin Spirou-lehdessä vuonna 1973.

(Ensimmäinen pitkä tarina eli Matka maan uumeniin ilmestyi Ranskassa lehdessä ‑71 ja albumina ‑72 ja toinenkin alppari Paholaisen urut lehdessä ‑72 ja albumina ‑73, eli ne olisivat tulleet jo ennen Hämähäkkiä joka varasti.)

Albumissa tarinat ovat edellä olevassa järjestyksessä, joka vastaa siis alkuperäisten tarinoiden ilmestymisjärjestystä. Näin teoksesta ilmenee, miten Yoko Tsunon hahmo ja sarjakuvan konsepti ovat kehittyneet alkuaskeleissaan. Stereoryöstö on ihka ensimmäinen Yoko-tarina! Tarinoista kaikki ovat melko realistista tyylilajia, vaikka niissä onkin välillä scifististä tekniikkaa. Mitään avaruusolentoja tai aikamatkustusta mukana ei vielä pyöri.

Suomessa Ruudussa oli julkaistu aiemmin Matka maan uumeniin ja Paholaisen urut (vuonna ‑74 molemmat), ja vasta sitten tulivat nämä pikkutarinat irtopaloina, eri järjestyksessä. En valitettavasti tiedä nimeltä aiempia lehtisuomentajia, mutta tässä albumissa on nyt uudet käännökset. Päätin kuitenkin säilyttää suomennoksissa aiemmin käytetyt tarinoiden nimet, etteivät lukijat turhaan hämääntyisi, ovatko tarinat samoja vai eivät.

Luulin, että Leloup olisi ollut aina Yokon ainoa kirjoittaja, vaikka hänellä olisikin ollut piirtämisessä mukana avustajia. Tässä albumissa on kuitenkin Stereoryöstössä sekä Kaunottaressa ja hirviössä merkitty käsikirjoittajaksi M. Tillieux. Jo Stereoryöstön sisältävää Ruutu-lehteä selaamalla näkee, että heppu on kirjoittanut ainakin Timiä ja Tomia sekä Hyvä naapuri ‑sarjista. Wikipedia puolestaan osaa valistaa, että hän on tehnyt myös Gil Jourdanin, piirrokset mukaan lukien. Natashaankin hän on käsikirjoittanut joitakin tarinoita. Mutta siis kaikkien aikojen ensimmäinen Yoko-tarina ei ollutkaan Leloup’n itsensä käsikirjoittama! Sinänsä en huomaa eroa Tillieux’n ja Leloup’n kirjoittamien tarinoiden välillä tässä albumissa.

Vertailua vanhaan

Alkutarinoiden Yoko on välillä äkäinen ja moittii toisia, välillä ylitsepursuavan kohtelias esimerkiksi pankkirosvolle, mikä on humoristiselle hahmolle tyypillistä. Sen sijaan tästä Yokosta puuttuu vielä sellainen (vaikeasti käännettäviä) viisauksia viljelevä puoli. Sitä kuvastaa alun tarinoissa Yokon viittaukset isäänsä: isä aina sanoo, että [jotakin]. Käytössäni olevassa ranskankielisessä alkutekstissä isän nimi on yhdessä tarinassa Seiki ja toisessa Susuki. Vanhoissa käännöksissä käytettiin pelkästään Susukia. Ilmeisesti nimi on ollut alun perin Susuki, mutta se muutettiin Ranskassa, koska se on sukunimi eikä etunimi. Muissa albumeissa on jo käytetty Seikiä suomeksikin, joten vaihdoin Susukin Seikiin.

Ihan ensimmäisessä tarinassa Yoko myös sanoo ”voui, voui, voui”, joka lienee japanilaista aksenttia [oui, oui]. Koska mitään aksenttihommia ei ole muissa tarinoissa missään vaiheessa ilmennyt, jätin erikoisuuden pois, jotta hahmo pysyisi eheänä. (Teoriassa olisi ollut hyvä näyttää, että hahmo on ollut ihan alussa vähän erilainen, mutta mikä olisi käytännössä voinut olla sellainen japanilaisen aksentin piirre, jota olisi voinut käyttää vain kertaluontoisesti? Yhdessä sanassa R korvautuu L:llä ja sitten ei missään muussa? Sitä olisi pitänyt sitten laajentaa muuhunkin puheeseen, mikä olisi taas näyttänyt aivan toiselta kuin alkuteksti.)

Muutoin Yoko tuntuu aika tutulta (60-lukulaista palloksi tupeerattua tukkaa lukuun ottamatta), etenkin Suunta 351. Siinä on vuoristo- ja helikopterikuvausta sekä räjähtävä auto, josta Yoko pyrkii tavoittelemaan ruumista. Tutun yokomaista. Tulee mieleen Viesti ikuisuuteen ‑tarinan alkupää.

Sain jälleen Ruutu-lehtiä lainaan. Ajattelin, että ruotsinnoksia en tällä kertaa tarvitse, mutta päätin sittenkin lainata De gåtfull robotarna ‑integraalin (ruots. Björn Wahlberg, 2018, Robots d’ici et d’ailleurs), koska ruotsinnosten lukeminen on ollut hauskaa! Vanhojen Ruutujen lukeminen käy valitettavasti työstä: lehdet ovat herkkiä ja teksti näkyy niistä vähän huonosti. Uudemman ruotsinnoksen selkeillä sivuilla silmät saivat välillä levätä. Hyvä siis, että tulee lehtijulkaisujen rinnalle uusi versio suomeksikin. En havainnut, että ruotsiksi olisi julkaistu Sähköisiä seikkailuja omana albuminaan. Lopulta ruotsinnokselle tulikin tarvetta, kun en osannut päättää oman ratkaisuni ja vanhan käännöksen välillä: mennäkö lähellä alkutekstiä vai ottaako vapauksia. Joskus voi ehkä olla prosessin kannalta huonokin, että on olemassa mahdollisuuksia ”tarkistaa” tekstiä jostain kakkoslähteestä (vanhasta käännöksestä). Saattaa jäädä sitten arpomaan ratkaisujaan liikaa.

Vanhoissa käännöksissä, kun tarinat oli jaettu eri lehtiin, oli käytetty sekä kotouttavia että vieraannuttavia strategioita. Stereoryöstön nimistössä on ”Lauttakatu” ja ”Pulmunen”, kun taas Hunajainen juttu sijoittuu suoraan Clévyyn (antamatta ymmärtää, että hahmot olisivat matkoilla ulkomailla). Ranskan Clévyssä työskentelevästä herra Karenskystä on kuitenkin tullut suomennoksessa vähemmän ranskalainen Tony Dammit. Stereoryöstön Dédéstä (André, oletan) on tullut Harry, ja Hämähäkissä joka varasti on Luigi muuttunut Jimmyksi. Kelmeillä kuuluu olla kelmimäiset nimet. Itse pysyttelin ranskemmissa nimissä, kun Yoko alkaa olla sen verran tuttu lukijoilleen myöhemmistä alppareista, että sen tiedetään sijoittuvan Manner-Eurooppaan.

Maantieteen lisäksi myös ajallinen etäisyys on kiinnostava. En yritä tarkoituksella käyttää mitään vanhaa kieltä, mutta pitää puntaroida riskiä, käytänkö 70-luvulle selkeästi sijoittuvissa tarinoissa epähuomiossa liian uutta sanastoa. Esimerkiksi Kaunottaressa ja hirviössä on jokin ”multiplicateur” (suorahkosti ”voimien monistaja”) mikä oli suomennettu vanhassa käännöksessä nasevasti ”voimakoneeksi”. Itse halusin kuitenkin lähteä tukiranka-linjalle, kun laite näyttää ihan eksoskeletonilta (katso kirjan kansi yllä). Mietin, että onkohan eksoskeleton vakiintunut tieteisjuttuihin vasta myöhemmin. Siinä tapauksessa käännökseni voi olla anakronismi, mutta mielestäni se silti menee jouhevammin lukukokemuksena. Tosin käytin myös voimakonetta sen rinnalla.

Sekä Stereoryöstössä että Jouluenkelissä puhutaan vanhoissa käännöksissä ”kovaäänisistä” eikä ”kaiuttimista”. Onkohan kyse vain ranskan sanan haut-parleur ohjauksesta vai onko aiemmin tosiaan käytetty enemmän ”kovaäänistä” ja onko ”kaiutin” vasta uudempi tulokas? Mielestäni vehjakset näyttävät kuitenkin ihan kaiuttimilta. Itse suosin ”kaiutinta”, koska se on lyhyempi!

Tulin ajatelleeksi kiinnostavaa kieliopillista seikkaa: kertojalaatikothan mielletään yhtenäiseksi tekstiksi, vaikka niiden välissä luettaisiin puhekuplia. Esimerkiksi kertojanlaatikon voi lopettaa kolmeen pisteeseen, ja sitten siihen tulee replikointia väliin, minkä jälkeen kertojanlaatikko voi jatkua kuin ei mitään (vaikka alkamalla kolmella pisteellä). Kertojanlaatikoiden virkkeet voivat esimerkiksi olla vajaitakin, kuten tässä keskimmäinen: ”Ja niin pikkuinen marsupilami…”,”…suuttui niin maan kamalasti…”, ”…ettei moista ollut Sieninevassa kuunaan nähty.” Tämä on ihan perusasiaa, mutta siihen liittyen havaitsin nyt myös, että kun yleensä kieliopillisesti hän tai se viittaa edeltävään virkkeeseen, niin näissä tapauksissa se viittaa edelliseen kertojanlaatikon virkkeeseen, edellä puhuttujen repliikkien yli. Eli ihan kuin sitä luonnostaan olettaakin, mutta on se silti tekstin tasolla aika villiä, että voidaan viitata tuolla tavalla edeltävän asian ohitse kuin kumpikin taso etenisi itsenäisesti erillään toisesta, vaikka oikeasti ne ovat paperilla järjestyksessä kuten tavallinenkin teksti. Eli esimerkkikuvan kuplassa puhutaan eri henkilöstä, mutta kertojanlaatikon ”hän” viittaa edellisen kertojanlaatikon henkilöön eikä edeltävässä tekstissä (ajatuskuplassa) mainittuun henkilöön.

Kirjastokorvausten vuoden erikoisuudet

Tässäkin on nyt hyppy asian ohi. Lokakuussa maksettiin jälleen korvaukset kääntämieni teosten kirjastolainauksista edeltävän vuoden ajalta (vuodelta 2024). Oli aika tylsä yllätys, että rahaa tuli vähemmän kuin viime vuonna, vaikka lainausmäärä kasvoi useammalla tuhannella! Lainattavien käännösteosteni määrä oli lisääntynyt jälleen vuodessa jollakin seitsemällä teoksella – tai jopa kuudellatoista, jos lasketaan mukaan pelkät äänikirjatkin. (Ei lasketa, mutta palataan niihin myöhemmin.)

Syitä korvausten putoamiseen lainamäärän noususta huolimatta on käsittääkseni useita: ensin tuli alvin korotus kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jolloin Sanasto joutuu maksamaan määrärahapotistaan enemmän veroja valtiolle, ja sille jää vähemmän, mistä maksaa teosten tekijöille. (MUOKKAUS: Sanaston sivuilla oli sellainen maininta, että ”määrärahaan vuonna 2024 osoitettu 530 000 euron lisäys kompensoi alv-korotuksen vaikutuksia lainauskorvaukseen […]”, mutta en tiedä, kompensoiko tuo lisäys alv-korotuksen vaikutuksen kokonaisuudessaan vai vain osittain, eli pitääkö väitteeni paikkansa vai ei.) Toisekseen teosten lainausmäärät kirjastoista kasvoivat yleisesti. Jee, ihmiset käyttävät kirjastoa ja lainaavat kirjoja, miten iloinen asia! Mutta sitten sama määrärahapotti pitääkin jakaa useammalle lainalle, jolloin lainakohtainen korvaussumma tipahtaa. Tänä vuonna yhdestä lainasta maksetaan kirjailijalle 0,25 euroa ja kääntäjälle siitä tasan puolet (12,5 snt/laina) ja paljon kuvitusta sisältävien sarjisten kääntäjille siitä alle puolet (4,7 snt/laina, jos laskin oikein. Sarjis saa 37,7 % varsinaisesta korvauksesta, kuvakirjat 41 %, ainakin niin sanoo sanasto.fi/korvauslajit/, mutta jäljempänä olevassa taulukossa onkin sitten 37,5 % sarjakuvalle.) Viime vuonna lainauskorvaus oli enemmän: 0,3 euroa kirjailijalle, 15 senttiä kääntäjälle ja sarjiskääntäjälle sitten jotain 5,6 snt/laina.

Kolmas syy onkin erikoislaatuisempi. Kuvittajia edustava Kopiosto ja tekstintekijöitä edustava Sanasto neuvottelivat, että kuvittajat saisivat enemmän korvauksia kuin ovat tähän mennessä saaneet, mikä lienee ihan reilua. Koska tätä ei saada toteutettua kirjakohtaisesti, päätettiin soveltaa kuvavähennystä tiettyihin kokonaisiin kirjastoluokkiin. Siis samanlainen systeemi kuin noissa sarjiksissa on jo, että tietyistä luokista maksettaisiin sitten pienempää korvausta. Ajattelin, että kuvavähennys saattaisikin laajentua koskemaan sarjisten ja kuvakirjojen lisäksi myös tietokirjakäännöksiäni, mutta viime vuonna niistä oli olemassa vain Asterixin latinan fraasikirja, jota vähennys ei taulukon mukaan koske. Eli muutos ei koskisi minua vielä tänä vuonna tilitettävien korvausten osalta. Mitä en ajatellut, oli se, että nuo kuvittajille siirtyvät rahat otetaan jälleen kerran siitä samasta määrärahapotista, eli kuvavähennys pienentää kaikille jaettavaa kokonaissummaa.

Tämänkertaisissa kirjastokorvauksissa minua kiinnostivat erityisesti äänikirjojen lainaustilastot. Viime vuonnahan käänsin ensimmäistä kertaa lasten kuvakirjoja, jotka tehtiin pelkästään äänikirjoiksi. Niitä oli kahdeksan Smurffi-kirjaa ja yksi Pyjamasankarit. Äänikirjojahan ei juuri kirjastosta lainata, vaan niitä kuunnellaan pääasiassa kaupallisista lukuaikapalveluista. Juuri viime vuonna kuitenkin avautui kansallinen e-kirjastosovellus, jossa on myös äänikirjoja. Teoriassa sieltä olisi joku voinut smurffejani lainata, mutta odotukseni oli, että tuskinpa vain. Nyt sitten selvisi tilastoista, että noista äänikirjoista kuutta oli lainattu: neljää reilut sata kertaa ja kahta vain parikymmentä kertaa. Kolmea ei näy lainaustilastoissa, joten niitä ei ilmeisesti ollut lainattu yhtään viime vuoden aikana (toisaalta ne ilmestyivät vasta lokakuun lopussa eli aikaakin oli vain pari kuukautta). Lainamäärä on siis piskuinen, mutta olen iloinen, että äänikirjojakin kuitenkin lainataan kirjastosta edes vähän. Lisäksi en ollut hoksannut sellaista itsestäänselvyyttä, että kun kääntää kuvakirjan äänikirjaksi, niin sellaisen lainasta maksetaankin täysi kääntäjän korvaus eikä kuvakirjan alennettua korvausta. Äänikirjoissa kun eivät kuvat näy…!

Muutoin kirjastokorvauksissa ei ollut ylläreitä: eniten lainattiin Asterixia ja myös Idefix-sarjaa. Vähän Lucky Lukeakin löytyy kärjestä ja Asterixin kuvakirjapuolta. Myös Asterix-latinan fraasikirjaa lainattiin ihan hyvin – pelkäsin, ettei se löydä lukijoitaan, jos se päätyy jonnekin tietokirjaosastolle eroon sarjiksista.

Viime kuussa ilmestyneestä Caesar-tietokirjasta tulee sekä äänikirja että e-kirja. Se on sitten eka e-kirjani. Kiinnostavaa nähdä ensi vuonna, miten niitä kumpaistakin lainataan e-kirjastosta. Korvauksiahan siitä ei tule juuri mitään, kun kirjoittajia on kuusitoista, mutta teoksena Caesar-kirja voisi olla senluonteinen, että vetää kirjastossa myös sähköisessä muodossa. Aika näyttää.

Mutta palataan Sähköisiin seikkailuihin… Joskus on ärsyttävää kääntää pikkutarinoita, jos aihe vaihtuu vähän väliä ja pitää päästä aina uudestaan sisään uuteen aiheeseen tai hahmoihin, mutta tällä kertaa se oli helpotus. Pystyin tekemään osan tarinoista eri aikaan ja katkaisemaan sitten hyvään kohtaan Asterixin käännöstyön takia. Kokonaisuudet pysyivät hallinnassa keskeytyksestä huolimatta, ja työ oli helppo pilkkoa päivittäisiin välitavoitteisiin.

Tarinoissa ei tuntunut olevan mitään sen suurempia laatueroja lukiessa tai kääntäessä. Mietin, oliko minulla niistä jotakin lempparia, ja Hunajainen juttu nousi suosikiksi. Siinä yhdistyi kivasti luonto ja scifistinen tutkimuskeskus toimintaympäristöinä.

Viime vuosina olen joka Yoko-bloggauksen päätteeksi spekuloinut, että joko se nyt oli tässä, mutta tällä kertaa [dramaattinen tauko]… Tällä kertaa tiedän, että Yoko-matka jatkuu vielä ensi vuonnakin. Luvassa on nimittäin erään vanhan alpparin uudelleenkäännös.