Asterix on taas täällä (tai siis Lusitaniassa). Se on jälleen Fabcaron ja Didier Conradin käsialaa, kuten edellinenkin albumi Valkoinen iiris. Tämä 41. Asterix-alppari on siis Fabcarolle toinen Asterix-työ ja piirtäjä Conradille jo seitsemäs.

Lusitania on sijainnut aikoinaan nykyisen Portugalin alueella, eikä minulla ollut ennen työn aloittamista minkäänlaista suhdetta Portugaliin. Opin kaikenlaista!

Miten lusitanian kieltä puhutãon?

Ensikosketukseni lusitanialaisiin olivat Kilpa-ajo halki Italian ‑alpparin rennot heput Morjès ja Kariès. Sorvasin tuolloin nimet suoraan ranskassa käytetyn nimipäätteen mukaisesti (ranskaksi Solilès ja Pataquès, kumpi nyt olikaan kumpi…). En tiedä, tapaavatko nimet päättyä Portugalissa tällä tavoin tai onko niin ollut ennen muinoin vai tuleeko pääte mahdollisesti jostakin muualta (muista portugalin sanoista kuin nimistä taikka joistakin vanhoista Asterix-jutuista). Esimerkiksi kielen nimessä português on erilainen aksenttimerkki, ja muutoin näyttää toisaalta aaltoviiva olevan suosiossa. Jatkan joka tapauksessa tässäkin alpparissa samalla miesten nimen päätteellä.

Muistelin, että Kilpa-ajossa olisi ollut vaikea tiristää edes nuo pari ‑ès-päätteistä nimeä, ja nyt niitä tarvittiin paljon enemmän! Tällä kertaa oli kuitenkin helpohkoa keksiä lisää nimiä, kun lähti virittelemään alkuperäisten vitsien pohjalta. Loppujen lopuksi ‑es-päätteen saa päkistettyä suomeksi aika monenlaisiin ilmauksiin… (Ehkä Kilpa-ajossa oli vain kaikki vaikeaa, kun se oli eka Asterix-alpparini.) Lusitanialaisten naisten nimet olivat tällä kertaa sellaisia kulttuuriviittauksia, jotka piti pitää sinällään, eli niitä en päässyt kehittelemään itse.

Tähän albumiin kehitettiin uutena lusitanialaisten puhetyyli. Alkutekstissä se tehtiin niin, että kaikki ‑tion-päätteet [ääntyvät ”sion”] muuttuvat muotoon ‑ção. Se näyttää hurjalta, mutta kuulostanee aika samalta. Suomeksi on hankalaa saada vastaavaa aikaan. Meillä ‑tion-pääte ei ole yhtä yleinen. Meillä ei myöskään äännetä T:tä s-mäisenä, jolloin yhteys ‑tionin ja ‑çãon välillä jäisi hämäräksi. Puntaroin, voisiko sen sijasta toimia ‑so, mutta sekään ei ole kovin yleinen pääte.

Tutkiskelin hieman, miltä portugalin sanat näyttävät, ja havaitsin, että joskus ão näyttää esiintyvän myös ilman mitään suhuäännettä. Esimerkiksi jonkinlainen kieltosanamuoto on não. Ehkäpä sen sovittaminen tekstiin olisi helpompaa kuin sellaisten sanojen etsiminen, joissa on myös s. Ajattelin ensin muuttaa pelkät o-loppuiset sanat ão:ksi, mutta onkão sellaisia riittävästi? Heti ensimmäisessä lusitanialaisen repliikissä tuli vaikeuksia tunkea mukaan yhtään o-loppuista sanaa, ja sitä olisi välttämättä tarvittu aksentin ensiesittelyyn. Lisää käyttökelpoisia sanoja olisi saanut, jos olisi vaihtanut loppu-o:n lisäksi kaikki muutkin o:t, mutta silloin teksti meni mahdottomaksi lukea: ”vãoittamattãomat”. Kokeilin muuttaa myös loppu-ö:t, mutta se näytti oudolta, koska lusitanialaiset kuitenkin käyttivät ä:tä. Miksi he murtaisivat ö:tä mutteivät ä:tä? Ja niiden molempien, sekä ö:n että ä:n, muuttaminen aksentillisiksi erikoiskirjaimiksi teki sekin aksentista epäselvää puuroa.

Tällaisissa pääteasioissa on aina erikseen se teoreettinen päätteen vaihtaminen, jota sitten käytännön sanankäytössä muut päätteet tulevat sotkemaan. Esimerkiksi huomio on o-päätteinen sana, mutta sitä on vaikea saada pysymään perusmuodossa: ”saanko pyytää huomiota/huomiotanne”. Tai ”tulo” ‑> ”tuloni syy”, ”syy tulooni”. Joissakin verbilajikkeissahan käskymuoto on luontaisesti o-päätteinen (”katso”), mutta muutoin o-pääte ei ole kovin yleinen missään sellaisissa muodoissa, joihin sanat voisi väännellä tarkoituksellisesti. Yritin pakottaa o-loppuisia sanoja tekstiin, mutta huonolla menestyksellä. Kaiken lisäksi ”Huomião” on vielä vaikea tajuta. Piti aloittaa alusta.

Tutkin suomen yleisimpiä johtimia, löytyisikö sieltä jotain hyvää, mutta eipä oikein. Sentään ‑ton on yllättävänkin yleinen (minkä tiesin gradustani). Se on nimittäin vakiintunut moniin hyvin yleisiin sanoihin (kuten mahdoton). Testailin ‑ton-päätteen muuttamista, ja sainkin ongelmarepliikkiini heti ängettyä sanan voittamatãon. Mutta näissäkin tapauksissa sana pitää pakottaa lauserakenteen avulla perusmuotoon, sillä taivuttaessa se ei enää toimi. Kankeaa.

[Tässä kohtaa seuraa lisää vastaavanlaista jaanaamista, jonka yli me nyt hyppäämme suoraan lopputulokseen.] Lopulta päädyin otsikon osoittamalla tavalla lisäämään lusitanialaisten puheenpartta leimaavan ‑ão-tunnuksen kaikenlaisiin ‑aan- ja ‑oon-päätteisiin. Niitä sentään on kielessä runsaasti saatavilla, esim. passiivit (lauletãon) ja illatiivit (katson aurinkãon). Laajensin tätä lähtökohtaa sitten tarpeen mukaan vaikka mihin: mukaan tulivat ‑ään ja ‑öön, joista sai hyvin vaihtelua (mitãon, eläkãon) sekä näitä vastaavat lyhyet muodot ‑an, ‑on, ‑än ja ‑ön (sydãon) ja lopulta myös monet pelkät pitkät loppuvokaalit, kuten ‑aa, ‑ää (hauskão). Saatan puhua puppuakin, koska en nyt löydä muistiinpanojani eivätkä tekijänkappaleet ole vielä saapuneet, mutta joka tapauksessa minulla oli Systeemi ja se Systeemi oli huomattavasti monimutkaisempi kuin ranskassa. Mutta ainakin sain upotettua lusitanialaisten tunnusomaista puhepiirrettä jokaiseen kohtaan, jossa sitä kaivattiin. Mielestäni ão:n pystyy lukemaan aika kivasti joko aaksi, ooksi, ääksi tai ööksi, koska sen visuaalinen muoto on tuollainen a:n, ä:n ja o:n hybridi.

Sen sijaan ç jäi nyt kokonaan suomen versiosta pois. Meillä ei ole muita suhuäänteitä kuin s, ja koin, että ç:n lisääminen jokaisen ässän tilalle olisi aivan liikaa ja sen lisääminen vain ão:n yhteyteen ei tuottaisi juuri lainkaan tuloksia. Yhtäkkiä yksi ç alpparin loppupuolella vain sekoittaisin lukijan. Kun ei jotakin ‑saan-loppusia sanoja nyt ihan pelkästään muodon perusteella voi kupliin ängetä – pitäisi sanoilla olla jokin edes köykäinen yhteys sanottuun sisältöön. Minua itseäni ç:n pois jääminen ei häiritse, koska se tuo minulle ennemmin mieleen ranskan kuin portugalin eikä siten välttämättä ole kovin selkeä kielimarkkeri. Lusitanialaisten kielestä tuli siis melkoinen viritys. Pianpa se nähdään, uppoaako sörsseli lukijoihin.

Baban papatus

Baba on Asterixeissa se musta merirosvo, joka änkyttää gal-gal-gallialaisista. Ranskaksi Baballa on myös ollut oma puhetyylinsä, sillä hänen ärränsä on korvattu vain heittomerkeillä. Suomennoksissa Baba on aina puhunut ilman mitään ärrän nielemistä. Lusitania-alpparissa kommentoidaan Baban puhetyyliä, mikä on hankalaa, kun meillä ei sellaista ole. Panin siihen jotakin vain änkyttämisestä, mikä viittaa tuohon ga-ga-gallialaiset-kakisteluun, kun eihän hahmo oikeasti edes änkytä.

Olin kuitenkin pohdiskellut aiemmin tuota Baban puhetyyliä (Vercingetorixin tyttäressä), että mikähän siinä on taustalla, niin nyt sitten selvisi tämän käännösprosessin myötä, että kyseessä on Antillien aksentti! Olen aina ajatellut, että Baba olisi jostakin lähistöltä Afrikasta kotoisin, mutta hän onkin ehkä Karibialta. Selvisi vihdoin tuo murremysteeri!

Siitä juontui sitten mieleeni, kun kirjoitimme Caesar-kirjaan lukua ja mainitsin siinä, että merirosvot ovat viittaus Punaparta-sarjakuvan merirosvoihin, ja minulta kysyttiin toimitustyön yhteydessä, että ovatko tosiaan viittaus vaiko ihan suoraan samat hahmot. No, samat hahmothan ne eivät virallisesti ole, koska Punaparrassa on Eric, kun taas Asterixissa on Erix… (ja nyt kun ajattelen asiaa järjellä, niin tapahtuma-aikakin taitaa heittää joitakin vuosisatoja.) Mutta molemmissa on Baba. Olisiko Punaparran Baba kotoisin Antilleilta? Olisiko lukijan pitänyt tajuta hahmon aksentti sitä kautta? Enkku-Wikipedian mukaan Punaparran Baba olisi kylläkin Afrikasta Guineanlahden alueelta. En tiedä, ovatko Asterixin ja Punaparran Baba-hahmot todellakin eri seuduilta vai onko jompikumpi tieto virheellinen. Voi nimittäin olla, etteivät Antillitkaan ole mikään supervirallinen tieto, vaan jonkun oma tulkinta kustantamossa. Tai sitten Wikipediaan ei ole luottaminen. Tiedä häntä.

En ole lukenut vielä Punapartaa. Opin Punaparran ja Asterixin merirosvojen välisestä yhteydestä vasta jokin aika sitten, kun olin jo ehtinyt tehdä Asterix-käännöksiä, enkä tullut jälkikäteisesti yhdistäneeksi Baban puhetyyliä sinne. Kysyin Punaparran suomentajalta Anssi Rauhalalta, onko Punaparran Baballa mitään murrepiirrettä, ja kyllä! Charlierin Baba sortaa ärrää juuri samalla tavoin heittomerkillä! Eli sieltä siis on peräisin Asterixin mustan merirosvon muista poikkeava puhetyyli – suoraan Punaparta-sarjakuvien esikuvaltaan. Ja Punapartojen suomennoksissa Rauhala on tavannut jättää murteen pois samaan tapaan kuin Asterixin varhaisemmat kääntäjät paljon aiemmin omalta Baba-versioltaan (onkohan päätöksen sitten tehnyt Jorma Kapari vai Outi Walli, en jaksa kaivaa Baban ensirepliikkien esiintymistietoja). Nyt tiedämme, mistä Baban puhetyyli on kummunnut!

Hassut sanat

Olen tavannut kylvää Asterix-käännöksiin ranskankielisen alkutekstin mukaisesti vierasperäisiä sanoja tuomaan vaikutelmaa antiikin ajoista. Vanhoissa käännöksissä vierasperäisiä sanoja on vähennetty (jotta lasten olisi teksti olisi helpompi ymmärtää (lapsille, oletan). Lähdin siis periaatteesta, että sentyyppiset sanat kuin amfora pidetään, mutta voi jestas kaiken maailman amforoita on sietämätöntä taivuttaa. Ihan hirveän näköisiä amforia! En pärjää amforoiden kanssa ollenkaan. Vaihdan vain ”ruukkuja” joka kohtaan.

Gourde on perinteisesti ollut taikajuomapullo, mutta Lusitaniassa joudun käyttämään leiliä – kerran sanaleikittelyn vuoksi ja toisen kerran kuplan koon vuoksi. Yhtään taikajuomapulloja ei jäänyt koko alppariin. Arvelen, että leili saattaa käytännön syistä pikku hiljaa vakiintua Asterix-terminologiaksi.

Lusitaniassa oli paljon sellaista modernia sanastoa, jonka käyttäminen voi tökkiä lukijaa silmään, esimerkiksi teollisuuspohatat (grosses fortunes industrielles). Muokkailin monia niistä vanhan näköisiksi. Buffetista tuli tarjoilut ja baarista taverna.

Portugali-teeman vuoksi albumissa puhutaan paljon turskasta. Kävipä tuuri, että sana on meillä napakka ja aika humoristinen jo itsessään! Olisi ollut viheliäistä, jos Portugalin merkittävin kalaherkkuerikoisuus olisi ollut meillä jokin keltatäpläeväahven. Taikka jokin laji, jolle ei olisi ollut meillä edes nimeä. Jossakin kaukaisemmassa matkakohteessa niin voisi käydäkin. Väännä siinä sitten sanaleikkejä.

Toinen Portugalin erikoisuus on fajanssi. Se on meillä huonohkosti tunnettu sana, eikä sitä alpparissa kätevästi selitetä, mutta onneksi sekin on sanana hassunkuuloinen, varsinkin kun sitä toistelee. Mielestäni toimii aika hyvin, vaikkei sitä oikein ymmärtäisikään. Turskaa ja fajanssia!

Kaihoisat balladit

Albumissa hoilotetaan paljon surumielisiä lauluja, mikä lienee viittaus fadoon. Pääsen testaamaan riimittelytaitojani. Se on laji, jota osaan jotenkuten mutta haluaisin osata paremmin. Toimivatkohan luritukseni vai ontuvat… tai siis ontuvatkohan hauskasti vai vaivaannuttavasti.

Otetaan esimerkiksi tällainen herkkä tuotos:

On kaikki mennyttä ja syömmein uuvuksissaaa
elo pelkkää murhetta, onni iäksi poissaaa
sinusta ei jäää minulle mitäään
yksin itken yön sametissaaa

”Yön sametti” oli minusta hienon tangomainen kielikuva, johon olin sangen tyytyväinen, kunnes äkkiä iski pelko: oliko tuohon aikaan samettia olemassa? Selvittelin asiaa ja eipä ollut, ei. Mikä sametin tilalle? ”Yksin itken yön… katvehessa”? ”Valjetessa/tummuessa”? ”Tuuditessa”? Alkuteksti ei ohjannut käännöstä sanatarkasti. Valitsin lopulta vaihtoehdon ”sanketessaaa”! Sanketakin on aika mukavan harvoin käytetty sana, se saattaa tuoda värssyyn vähän runollisuutta.

Albumin pari viittausta oikeisiin lauluihin ratkesivat helposti alkutekstin ohjaamana. Toinen tapauksista oli viittaus ranskalais-portugalilaisen laulajan kappaleeseen. Olen tyytyväinen, kun onnistuin survomaan kyseiseen kohtaan Abreuta. Ainoa portugalilais-suomalainen laulaja, jonka tiedän!

Tein albumin ensimmäisen käännösversion ihan hermona. Olin kasannut liikaa paineita. Tiedostin kyllä, miten koomista on väsätä sanaleikkejä hampaat irvessä ja kiukutella huumorin kanssa. Onneksi aggressiolla oli tullut hyvää tulosta aikaan ennenkin. Se panee hommaan sellaista säpäkkyyttä, eikä varsinaisesti blokkaa luovuutta. Sitä pystyy ammentamaan ilmaisuja kiukuspäissään vaikka mistä ammoisista sanavarannoista.

Toisen version kohdalla, kun mieliala oli kohentunut, aloin miettiä taas tunneasioita. Kaunokirjallisuuden käännöksissähän täytyy pelata lukijoiden tunteilla: herättää tunteita ja tuottaa tunteikasta ilmaisua, niin olisihan sekin vähän outoa, jos vetäisi vain superasiallisesti. Latoisi tunnetta tekstiin kokematta itse mitään. Ehkä on sama käydä tunteella sitten.

Nyt on Caesarit paketoitu ja Asterixit niputettu. Koittaa paluu lämpöisestä Lusitaniasta pimeään pohjoiseen. Loppupitojen aika. Marraskuuhun valavat sitten virtaa Yokon sähköiset seikkailut…