Sain vuosi sitten ihan uudenlaisen käännöshomman: mangan piirtämisoppaan! Kyseessä on australialaisen Talia Horsburghin The Art of Drawing Manga, joka on julkaistu alun perin vuonna 2022. Suomeksi kirjan nimeksi tuli Piirtämisen salat: Manga, ja sen julkaisee Kustannus-Mäkelä.

Kustannus-Mäkelä on minulle uusi asiakas. Aiemmin hehkuttelin smurffien kanssa, että olen laajentanut Story House Egmontista peräti Saga Egmontiin, mikä tuntuu melkein kuin toiselta kustantamolta, mutta nyt on ihan rehellisesti uusi kustantamoasiakas. Ja kuten smurffeissa, tämäkin työ on suomennos englannista (eikä ranskasta, niin kuin sarjishommani). Hyvä saada siitäkin todistusaineistoa, että käännän myös englannista, kun asiatekstikäännökset ovat salassapidettäviä. Sain homman kaverin kautta, joten halusin tehdä erityisen hyvää jälkeä. Minulla oli tuolla hetkellä jostain syystä olo, että olin alkanut vähän sammaloitua töissäni. Halusin panostaa pikkuisen enemmän ja vahtia, etten ala laiskistua. (Nyt vuotta myöhemmin ei tunnu enää samalta, vaan käännän sarjiksia taas ykköslaadullani.)

Piirtämisen salat: Manga on nyt toinen tietokirja, jonka olen kääntänyt. (MUOKKAUS: Tajusin juuri, että oikea kategoria olisi ennemmin ”harrastekirja” eikä tietokirja.) Ensimmäinen oli Asterixin latinan fraasikirja. Molemmat liittyvät omalla tavallaan tiiviisti sarjakuvaan, mikä on aika villiä, kun sarjakuvaan kytkeytyvät tietokirjat eivät ole mikään kovin suuri kirjakategoria, mistä ammentaa töitä.

Tiedoista ja tiedonhausta

Itse en lue juurikaan mangaa – ollaan lähinnä Hamsteripäiväkirjojen ja Azu Manga Daiojen tasolla – mutta tunnen sitä yleisen nörttiharrastuneisuuden pohjalta. En myöskään itse piirrä, mutta puoliso harrastaa piirtämistä erityisesti mangatyylillä. Hänen suomeksi käymänsä piirtokurssit, enkuksi lukemansa teoriakirjat, käyttämänsä erilaiset ohjelmistot sekä nurkissa pyörivät piirtopöydät (nimenomaan ne puiset kapistukset) olivat suuri apu. Lisäksi sarjakuvapuolen kautta tunnen useampia ammattilaispiirtäjiä, joilta pystyin kyselemään laajemminkin termistöstä. Onneksi he ystävällisesti vastailivat!

Tiedonhaun kannalta on merkittävää, että Googlen hakutulokset ovat alkaneet viime aikoina huonontua, samoin kuin käsittääkseni kaikkien hakukoneiden. Googlehan on ollut hyvä hakukone kääntäjälle, joka tarvitsee paljon massaa eikä tarkkaa erikoisalaa. Esimerkiksi pelkän tulosten määrän pohjalta on voinut päätellä, mitä termiä tai kirjoitusasua eri vaihtoehdoista yleensä käytetään. Nykyään tuloksia tulee vähemmän, ja ne ovat huonolaatuisempia. Ranskan- ja suomenkielisillä hakusanoilla tulee englantia. Ehkä hakukone itse kääntää termejä pyytämättä tai sivustoille on syötetty hakukoneoptimoinnissa myös erikielisiä käännöstermejä. Lisäksi konekäännettyjä sivuja tulee tuloksissa vastaan enemmän. Ennen minulla oli selainlaajennus, jolla niitä saattoi piilottaa edes yksitellen, mutta nyt sekin on lakannut olemasta. Konekäännöksistä ei enää pääse eroon hakutuloksissa. Ne tuottavat vääriä termejä, jotka sitten lähtevät leviämään, kun ihmiset tarkistavat konekääntämistään teksteistä, että termi on muka oikeasti käytössä, kun se tulee netistä vastaan. Esimerkiksi yhdessä lääketieteen tekstissä oli jokin sairauden nimi käännetty suomeksi suoraan englannista, ja kun tuon suomenkielisen termin löi googleen, niin sieltä tuli monta sivua tärppejä tällä nimellä. Ei sennimistä tautia silti ole suomeksi. Tulokset olivat kaikki konekäännöksiä enkkusivustoista. Sairauden nimi löytyi helposti lääketieteen sanakirjasta, mutta se ei ole kaikille avoimena netissä, vaan maksullinen.

Käytin tässäkin työssä kahden alkutekstin taktiikkaa, ja luin rinnakkain PDF:ää ja painettua kirjaa. PDF:stä näkee hyvin kuvat ja värit ja voi suurentaa tekstin helpommin luettavaksi. Kirjasta puolestaan näkee paremmin, miten ohjeistus etenee koko aukeamalla vaiheesta toiseen. Kirjatuki ei kuitenkaan pitänyt yksinään, joten jouduin leventämään alanojaa pyykkipojilla ja estämään niillä sivujen kääntyilemistä itsekseen.

Ihastelin sitä, että vaikka PDF:ssä värit ovat kirkkaammat ja siinä mielessä helpommat katsoa, kun piti vertailla tehtyjä sävymuutoksia, niin kirjaesine oli silti herkullisemman näköinen. Värit jotenkin nousivat siinä esiin tavalla, joka ei liity erotuskykyyn. Opin tästä oppaasta itsestään, mistä oli kyse: ”digitaalisessa piirtämisessä värit näytetään RGB:nä (punainen, sininen ja keltainen), sillä tällä tavalla näytöt esittävät kuvat. Todellisuudessa kuitenkin kuvat tulostetaan CMYK-väreissä (syaani, magenta, keltainen ja musta), mikä latistaa luontaisesti värejä siitä, miten olet saattanut tottua näkemään ne näytöllä.” Kirjailija on siis tiennyt, mistä puhuu, ja valinnut piirroksiinsa värit niin, että ne toimivat yhteen nimenomaan painetussa muodossa.

Tunteikasta tietoa

Oli hauska tehdä asiatekstiä, jossa on hyvin ilmeikästä, tunteellista ja räväkkää sanastoa, kun kuvaillaan eriluonteisia hahmoja ja kohtausten tunnetiloja. Sain ammentaa samanlaisesta luovasta sanastosta kuin sarjakuvia kääntäessä. Olen esimerkiksi hyvin tyytyväinen siihen, että kun kulmakarvoiksi piti piirtää pienet ”circles”, niin hoksasin kääntää ne pieniksi ”pyörylöiksi”. Sympaattiset pikku pyörylät näyttivät kuvassa juuri siltä, eivätkä tylsän neutraalisti ympyröiltä (tai oikeastaan soikioilta). Halaamisen kuvittamista käsiteltäessä muistin lastenkirjoista lukeneeni sanan ”rutistus”, jota minulla ei tule ikinä itselläni käytettyä, mutta jota olen ihaillut. Nyt pääsin rutistamaan ensimmäistä kertaa itsekin kirjassa. Oikoluvun jälkeen jouduin kuitenkin hylkäämään rutistuksen. Kuvassa hahmojen väliin jäi tilaa (oli ehkä semmoinen kaulaan kapsahdus), mutta rutistuksessa ei voi olla tilaa. Voih, ei tullut vieläkään rutistettua!

Aivan kuten sarjakuvien kanssa, tässäkin työssä piti lukea koko ajan kuvaa tekstin rinnalla ja kääntää sen mukaan, mitä kuvassa näkyy, eikä vain sitä, mitä tekstissä sanotaan. Välillä vaiheittaisten ohjeiden seuraaminen oli kuin olisi ratkonut Etsi kuvista eroavaisuudet -tehtäviä, kun yritin tajuta, mitä kuvaan oli lisätty edelliseen vaiheeseen verrattuna. Sitten kun löysin muutokset, pystyin tunnistamaan esimerkiksi, ettei glow olekaan olettamani tasainen hehku vaan ennemminkin teräväkulmainen, tähtimäinen korujen kimmellys, sekä ehkä jossain määrin myös metallisauvan hohto.

Vaiheittaisten toimintaohjeiden täytyy olla funktionaalisia. Selkeitä käskyjä ja tarvittaessa yksinkertaistaen, aivan kuten käyttöohjeissa (joita niitäkin olen kääntänyt paljon). Kirja oli todella vekkuli yhdistelmä faktasisältöä asiatekstin muodossa ja toisaalta hyvin eläväistä kieltä kauniiseen kuvitukseen pakattuna.

Kustannustoimittamisesta

Tässä kirjassa kirjailija on mukana voimakkaasti omalla kuvituksellaan ja nimellään, mutta silti tietokirjamainen (MUOKKAUS: oppikirjamainen?) lähestymistapa johtaa siihen, että tässäkin tapauksessa käännöksessä pitää ensisijaisesti kunnioittaa sisältöä ja asiaa, jotta lukijan oma piirtämiskokemus voisi onnistua. Kirjailijan ilmaisutapa ja lukijan lukukokemus taiteellisena elämyksenä ovat toissijaisia. Usein piti irtautua selkeästi alkutekstistä. Tekstiin saatettiin lisätä omin päin vaikka termejä, joita ei ollut mainittu alkutekstissä, jos ne olivat suomeksi aiheeseen liittyen käytössä, tai vaihtaa virkkeiden järjestystä, jotta asiat saadaan esitettyä selkeämmin.

Vaikka olin tekstiini aika tyytyväinen, sain silti kustannustoimittajalta paljon hyviä parannusehdotuksia, jotka olivat hyvinkin opettavaisia. Haluaisin esitellä seuraavassa joitakin kiinnostavia tapauksia. (Ainakin minua kiinnostavia…)

Tekstissä luki ”kädet ja jalat”, ja olin ylpeä, kun tajusin kaikkien eläinkuvien kohdalla vaihtaa niiden tilalle ”etujalat” ja ”takajalat”. Kustannustoimittaja kuitenkin huomautti, että ”etujalat ja takajalat” tai ”etu- ja takajalat”, kummin ne nyt olivatkaan, ovat kaikki yhteensä vain ”jalat”. Raajojen lisäksi tekstissä puhuttiin paljon vartalosta, mutta meillä vartalo tarkoittaa koko ruumista raajoineen ja päineen eikä vain torsoa. Tykkään itse torso-sanasta, mutta se ei oikein sovi kaikkiin tekstityyleihin. Käytinkin ensin ”keskivartaloa”, mutta tajusin oikolukiessani, että sehän kuulostaa pelkältä vyötärönseudulta eikä koko torsolta. Päädyin sitten kai puhumaan jostain ”ylä- ja alavartalosta” yhdistelmänä, ja eläimillä ”etu- ja takavartalosta”.

Käänsin ihan hirveästi käyttämällä verbiä ”tulee” ja myös ”lähtee”. Viivoja ”tulee” jostakin ja ”lähtee” jonnekin (mihin kustannustoimittaja ehdotti: piirrä x:n jatkoksi), hahmolle ”tulee” mekko luonnosviivojen päälle (kustannustoimittaja: hahmo saa ylleen mekon) ja pään sivulle ”tulevat” kolme viivaa pitää jotenkin käsitellä (kustannustoimittaja: pään sivulle piirretyt).

”Mekosta” tulee muuten mieleen sellainen jännä sivuseikka, jota mietin nykyään usein, että eräässä kääntäjäryhmässä käytiin keskustelua siitä, mikä on mekko. Jotkut vanhemmat kääntäjät kokivat, että mekko on semmoinen muodoton vaatekappale, jonkinlainen yöpaidan näköinen muumivaate tai trikootunikapaituli. Kaikki sellaiset vaatetapaukset, joilla on jokin rakenne ja muoto, ovat heidän mukaansa tiukasti leninkejä! Näiden kääntäjien mielestä sana ”häämekko” on kammotus, jota ei pitäisi olla olemassa. Sama olisi olla hääkolttu! Nuorempi kääntäjäpolvi, minä mukaan luettuna, oli sitä mieltä, että leninki on sanana täysin korni, eikä sellaista voi todellakaan mihinkään normaaliin tekstiin tunkea, korkeintaan pukudraamoihin ja Disneyn prinsessoiden vaatekaappeihin. Yhdenlainen pukudraama siis koko tapaus. On kiinnostavaa, miten jyrkästi kielen ammattilaisetkin voivat olla jakautuneita siitä, miten jotain sanaa käytetään – ja vielä näin tavallista sanaa! Tämän mekkodebatin jälkeen olen pannut merkille jokaisen lukemani leningin ja koltun, ja niitä onkin tullut vastaan useampia (ainakin pukudraamoissa ja Disneyn prinsessojen vaatekaapeissa).

Kustannustoimitus oli huolellinen ja monivaiheinen. Taittovedoksesta piti myös katsoa samaan tapaan kuin sarjakuvissa, miten teksti mahtuu kuvien yhteyteen. Huvittavin oli kohta, jossa opastettiin lukijaa sommittelemaan sivunsa niin, ettei se näyttäisi täyteen ahdetulta. Juuri siinä kohtaa käännös oli liian pitkä ja näytti täyteen ahdetulta. Nimenomaan rivillä, joka tursui kuvien väliin ylipitkänä, luki sanat ”täyteen ahdetulta”. Piti tiivistää.

Tämä oli ihan omanlaisensa työ, ja olen teoksesta aika innoissani. Toivottavasti se löytää piirtäjänsä! Minulla on tällä hetkellä meneillään myös toinen erikoisempi kirjaprojekti, joka on juuri julkistettu: olen mukana Gaudeamukselta syksyllä ilmestyvässä tietokirjassa Gaius Julius Caesar – Rooman diktaattorin monet kasvot, johon olen kirjoittanut Asterixin Caesarista luvun yhdessä teoksen toimittaneiden historiantutkijoiden Maria Jokelan ja Joonas Vanhalan kanssa. Sarjispuolelta puolestaan on tulossa loppuvuonna uutta ja vanhaa Yokoa, vanhannäköistä uutta Pikoa sekä aivan uudenkarheaa Asterixia.