Bloggasin vuosina -21 ja -22 Kirjastokaistan suomentajasarjasta. Sarjaa jäi silloin käsittelemättä vielä kolme jaksoa, ja yritän hoitaa ne vielä pikkuhiljaa loppuun, kun itse asia ei kuitenkaan sinällään vanhennu ja rupsahda. Joten tällä kertaa käsittelen Suomentajat lukijoiden luo ‑videokeskustelua dialogin kääntämisestä paitsi kaunokirjallisuudessa myös näytelmäteksteissä. (Jakso pelkkänä ääniversiona Yle Areenan Suomentajien salaisuuksissa.) Aihe puhuttelee minua, koska sarjakuvien käännettävä teksti on lähes kokonaan pelkkää dialogia, ja teatteritekstien tapaan sarjakuvakäännökset eivät toimi itsenäisesti ilman visuaalisia elementtejä. Toisaalta jäljitelty puhekieli sarjakuvissa voi olla hyvinkin erilaista kuin lavalla oikeasti ääneen puhuttava kieli, kun toisessa se vastaanotetaan kuulon kautta ja toisessa omaan tahtiin lukien.

Keskustelijoina tällä videolla ovat pitkän linjan suomentaja Kristiina Drews, joka on kääntänyt muun muassa Margaret Atwoodia, sekä Reita Lounatvuori, joka on suomentanut lähes pelkästään näytelmiä, esimerkiksi Molièrea.

Drews kertoo, että erityisesti dialogissa tekstin pintataso pitää unohtaa ja miettiä kokonaan uusiksi, mitä hahmo todella tarkoittaa. Tuo tarkoitus voi muuttua, kun sen tulkitsee joku muu. Lounatvuori antaa esimerkin ”Tosi kauniit”, joka tekstissä vaikutti aika naiivilta repliikiltä mutta esitettiinkin näyttämöllä kitkerästi. Alateksti oli ymmärretty aivan toisella tavalla. Olen huomannut sarjakuvissa samankaltaista tilannetta, että käännös vastaa oikein nätisti tekstiä mutta muuttuukin hahmon suussa erilaiseksi. Ilme tai elekieli alkaa näyttää yhdessä sanojen kanssa sarkastiselta, vaikka alkutekstissä se ei sitä ole. Mutta näyttämöllä ohjaajat ja näyttelijät tulkitsevat tekstiä eri tavalla ja silti oikein, kun taas sarjakuvassa minä menen ja korjaan sanani niin, ettei synny tuota erilaista tulkintaa. Kuten Drews sanoo, kirja on kokonainen, siinä on itsessään kaikki.

Puhujat kommentoivat, miten näytelmissä vieraskieliset elementit tuottavat ongelmia, kun kuulijan pitäisi bongata ne puheesta kerralla oikein. Lounatvuori kertoo, miten hän vaihtaa usein hahmojen nimiä, kirjailijan luvalla, jotta vältytään väärinkuulemisilta. Kun taas kirjoissa nimet menevät läpi aivan heittämällä. ”Paitsi että nykyään kaikesta tehdään äänikirjoja”, kommentoi Drews. Äänikirjassa kirjat siis kohtaavat teatteriteksteille tyypillisiä ongelmia. Itsekin katson aina televisio-ohjelmat tekstityksillä vaikka osaisin kieltä, kun jää niin paljon vaivaamaan nimien ja paikkojen kirjoitusasut. Etenkin, kun tykkää katsoa heittomerkkiscifiä… (G’Kar, goa’uld jne.)

Väärinkuultavista nimistä Lounatvuori mainitsee esimerkin ”kutsuitsä Pierren”, josta tulee kuultuna tietenkin ”kutsuitsä pierren”. Tästä tuli mieleen, että sarjakuvissa on yllättäen sama piirre kuin näytelmäteksteissä se, ettei isoja alkukirjaimia ole useinkaan käytettävissä nimien selventämiseen. Perinteisesti niissä käytettävä fontti on pelkkää versaalia. Esimerkiksi Yoko Tsunossa puhekuplat kirjoitetaan isoin kirjaimin, mutta kertojanlaatikot pienin, joten kertojan tekstissä sentään voi pelata erisnimien isolla alkukirjaimella. Alkukirjainongelma on olennainen esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jos scifissä pitäisi ilmaista, että huppadipuppadi on olennon rotu eikä nimi, minkä voi lukea alkutekstistä ranskalaisen sanan päätteestä. Harvoin on tilaa lisätä tarkentavia selostuksia.

Lounatvuori antaa myös esimerkin paikannimestä, joka oli hankala, koska se oli ranskaa, mutta toisaalta näytelmän tarinassa puhujat englantilaisia eli ääntävät ranskankielisen nimen englanniksi, ja sitten näyttelijän pitää tietenkin ääntää se suomenkielisen puheensa sekaan. Tällaisia solmuja tulee kääntämisessä usein vastaan, että kielet törmäilevät toisiinsa, ja sitten pitää vain toivoa, etteivät ne riko illuusiota siitä, että keskustelua ei tarinan sisällä käydä varsinaisesti suomeksi. Minulla on ollut ainakin semmoinen tilanne, missä hahmot kommentoivat käännöksessä suomeksi toistensa ranskan ääntämistä.

Näytelmäteksteissä on kuitenkin sellainen outous, jonka Lounatvuori mainitsee: näyttelijät opiskelevat koko käännöksen jokaisen sanan ulkoa. Siinä on minusta aika kovat paineet! Pitää tehdä täydellistä jälkeä, kun huonot kohdat käyvät heti ilmi – mikään ei jää pimentoon tai mene läpi siinä sivussa…

Puhujat puntaroivat valintaa puhe- ja kirjakielen välillä, koska se on suomen persoonapronominien vuoksi käytännössä pakko tehdä heti alkuun. (Mä-kielestä olen avautunut ainakin nuortenkirjallisuusjaksossa.) Drewsin mukaan puhekielisyys on viime vuosien aikana lisääntynyt suomeksi alun perin kirjoitetuissa kirjoissa ja näytelmissä. Myös Lounatvuori sanoo puhekielisyyden olevan näytelmäteksteissä oletusarvoinen muoto, vaikka hän vältteleekin persoonapronomineja mahdollisuuksien mukaan. Kirjakielistä ilmaisua hän käyttää epookkiteksteissä, joskus kertovissa tekstijaksoissa ja yllättäen (myös Lounatvuorelle itselleen yllättäen, ei vain minulle kuulijana) myös huumorin keinona! Hänen esimerkeistään tulee mieleen, että kirjakielisyys tuo viestiin usein huvittavaa pompöösiyttä ja toisaalta vähentää aggressiivisuuden vaikutelmaa tilanteissa, joissa hahmot huutavat toisilleen (eli tulee ennemminkin ”sanaharkkaa” eikä rehellinen tappelu). Minulla on ollut tätä kirjoittaessani työn alla kuvakirja (varmaankin jokin Asterix-kuvakirjoista), jossa käytän paljon kirjallisia, lastenkirjamaisia ilmauksia, ja oletan, että alitajuinen syy, miksi tulkitsen tällaiset kirjalliset tai koukeroisemmat sanavalinnat osuvimmiksi käännökseen kuin suoremmat ja selkeämmät, on se, että tuntuu huvittavammalta puhua vaikka ”mäjäyttämisestä” kuin suoraan ”lyömisestä”. Eli lastenkirjassa tuntuu tässä tapauksessa huumori tärkeämmältä kuin helppolukuisuus. Sama pätee myös rakenteisiin: kikkailu oudoin sanankääntein tuntuu ennemmin hauskalta kuin vaikeaselkoiselta tällaisissa konteksteissa…

Keskustelijat miettivät myös, että kun kerran päätetään valita suomennokseen puhekieli, niin kenen kieltä se sitten on? Onko se väistämättä kääntäjän omaa tyyliä? Drews ajattelee, että aika hankalaa ja keinotekoista olisi käyttää jotain itselleen vierasta murretta. Silti käännöksessä pitäisi kuulua kirjailijan ääni eikä kääntäjän oma ääni, mutta Drewsin mukaan sitä ei voi täysin välttääkään. Lounatvuoren mielestä ei välttämättä edes tarvitsisi välttää. Lounatvuori kertoo kanadalaisen kääntäjä-näytelmäkäsikirjoittajan Bobby Theodoren näkemyksestä, että juuri kääntäjän ääni olisi se, mikä tuo tekstin toisesta kulttuurista toiseen. Että tarvitaan autenttinen paikallisen ihmisen ääni, jota ilman teksti ei uppoaisi siihen kulttuuriin. Eli vaikka puhetyylejä kuuluu keskustelijoiden mukaan varioida, niin silti saisi omakin ääni kuulua. Drews jatkaa, että joskus on hauskaa, kun saa jonkin oman lempparinsa ujutettua mukaan tekstiin ”vaikka en tiedä, onko se vähän rikollista”. Tunnistan vahvasti tämän ajatuksen ja sen mukana kulkevan vähän likaisen olon. Sitä hykertelee, kun tulee tilaisuus käyttää jotakin omasta mielestään mehukasta, mutta kehtaako sitä silti käyttää vain siksi, että haluaa ja sille olisi pedattuna sopiva paikka. Samaa ovat pohtineet näissä videoissa muutkin kääntäjät. Tuollainen oman kädenjäljen rajanveto taitaa olla kaikilla suomentajilla jatkuvasti mielen päällä.

Keskustelijat ottavat esille aika hurjan piirteen näytelmäteksteissä: joskus teos käännetään niin, että sitä käytetään vain kerran tietyssä produktiossa eikä enää koskaan sen jälkeen, tai sitten toisaalta teksti voi kiertää produktiosta toiseen, jolloin sitä voi korjailla siinä välillä! ”Ainahan löytyy korjattavaa, tai ei kai mikään teksti ole ikinä valmis”, sanoo Lounatvuori. Mutta painotuotteista niitä virheitä ei saa korjattua, ne voi vain panna merkille ja kirjan kannet kiinni. Aina voisi viilata, mutta ei sitä kirjaa kukaan ala pikkuviilausten takia painamaan uusiksi.

Muissa uutisissa: Lounatvuori kuuntelee käännöksensä läpi tietokoneen ääneenlukuohjelmalla, joka on ehkä monotoninen mutta nostaa esiin lyöntivirheet. Drews puolestaan mainitsee ohimennen, että on kääntänyt joitakin musikaaleja. Jösses! Tästä haluaisin kuulla lisää! Harmi, ettei musikaalien tai elokuvan laulujen suomentamisesta ole omaa jaksoa! Mutta jos näytelmäkääntäminen kiinnostaa, niin Drews vilauttaa teosta Käännetyt illuusiot (toim. Sirkku Aaltonen), josta saanee lisätietoa.

Nyt olisi jäljellä enää kaksi tällaista videokeskustelua käsiteltäväksi. Sarjishommia ei juuri nyt ole työn alla, joten on toivoa, että saan vielä joskus tämän bloggausprojektin pakettiinkin. Mutta en vielä joulupakettiin!