Sain pitkästä aikaa käännettäväkseni lempileipälajiani scifiä! Roger Leloup’n piirtämä ja käsikirjoittama Yoko Tsuno ‑albumi Kuolemattomien temppeli saattaa ehkä olla ennemminkin hybridi scifiä ja fantasiaa, mutta kyllä siitä silti kunnon technobabblea löytyy. Tekee hyvää kääntää tieteisturinaa!

 

Mutkatonta lapsille?

Yoko Tsuno ei ollut lapsena suosikkejani, mutta kyllä nekin tuli kahlattua läpi. Pidin Tsunoja ehkä hieman vaikeaselkoisina, aikuismaisina. Nyt aikuisena kuitenkin kallistun sen puoleen, että sarja olisikin suunnattu lapsille. Hahmot ovat joko nuoria tai pikkulapsia (mahdollisesti androideja tai fantasiaotuksia, mutta pienen lapsen kaltaisia kuitenkin) ja Yoko Tsuno, jota olen pitänyt teinihahmona, käyttäytyy hyvin äidillisesti. Pikkulapsihahmot saavat kömpiä hänen viereensä nukkumaan, kun pelottaa.

Kuitenkaan albumi ei ole mitenkään lapsellisen simppeli. Kuolemattomien temppelissä on oleellisia intertekstuaalisia viittauksia kuningas Arthurin tarinoihin, jotka eivät välttämättä ihan naperoille vielä avaudu. Ehkä kiinnostavin anti aikuislukijalle on kuitenkin albumin feministinen sanoma, kun nuoret naiset ja tytöt pyrkivät ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä ja asettuvat iäkkäämpiä, vallankahvassa jääräpäisesti roikkuvia miehiä vastaan.

Albumin kieli on mutkattomampaa kuin aiemmissa sarjakuvakäännöksissäni. Ei ole erikoisia aksentteja, sanaleikkejä tai muita kieliä kuin ranskaa. Kertojanlaatikoiden fontista on välillä vaikeaa saada selkoa, mutta suoraviivaisen ilmaisun vuoksi epäselvien sanojen arvaaminen onnistuu melko helposti.

Voin siis keskittyä pohdiskelemaan kääntämisen perusongelmia. Ranskasta suomennettaessa teitittelyn ja sinuttelun raja on aina kiinnostava. Suomessa ja varsinkin sarjakuvissa teititellään hyvin vähän. Miten toisilleen vieraat uudet hahmot puhuvat keskenään? Miten lapsiprinsessa ja korkea-arvoinen munkki puhuvat keskenään? Kumpi asettuu kielenkäytöllään hierarkiassa toisen yläpuolelle?

 

Mitä kertoja kertoo?

Sarjakuvan kertojaratkaisu on erikoinen: kertoja selostaa tapahtumia koko ajan ja kuvailee erityisesti kaikki liikkeet: miten kiituri nousee ja asettuu kurssilleen ja matkaa sitten tasaisesti, kunnes hiljentää ja kaartaa vasempaan laskeutuen lopuksi rauhallisesti… Kuvat kertovat nämä samat asiat. Kertojan ääni tuo kuviin jotakin tarinamaista, mikä rauhoittaa lukemista ja luo tunnelmaa, vaikka kertojanlaatikoiden tekstisisältö ei tarjoakaan uutta tietoa.

Kun suomentaa asiatekstiä ranskasta, törmää siihen, miten ranskaksi käytetään monia eri ilmauksia samasta asiasta. Se on hyvän ja vivahteikkaan kielen merkki. Suomentajan täytyy kääntää ne kaikki samalla termillä, koska suomeksi hyvä asiateksti on mahdollisimman selkeää ja yksiselitteistä. Yoko Tsunossa tämä arkinen tilanne on kääntynyt päälaelleen: ranskaksi kerronnassa on paljon toisteisia ilmauksia, joita yritän suomentaa joka kerran eri tavalla. Se on intuitiivista; en tiedä, miksi tuntuu niin vaikealta toistaa käännöksessä samoja ilmauksia moneen kertaan. Ehkä syynä on Aku Ankan voimakas käännösperinne Suomessa. Aku Ankassahan noudatetaan tietoisesti sitä periaatetta, että pyritään käyttämään joka kerran eri ilmausta (esimerkiksi: kaara, hoppa, hyrysysy).

Erikoista kertojassa on myös se, että usein tekstikenttä ylittää pari kuvaruutua. Teksti tulee tällöin lukea puoleenväliin kertojanlaatikkoa aina kolmeen pisteeseen asti, katsoa sen alla oleva kuva puhekuplineen ja jatkaa sitten kertojan teksti loppuun ja katsoa loppuosan alla oleva kuva. Tämä on minusta veikeä ratkaisu, joka toimii lukijalle luonnostaan oikein. Kertojatekstiä lukeva silmä näkee samaan aikaan myös alapuolisen kuvan yhdellä vilkaisulla. Sen sijaan kääntäjälle, joka ei taita tekstiä kuviin, se on haaste: loppuuko tekstirivin alkuosan käännös oikeaan kohtaan kuvaruutujen rajalle, jotta efekti toimisi? En muista nähneeni tällaista ruutujakoa aiemmin.

 

Kuten aiemmin mainittu Lucky Luke, myös Yoko Tsuno -sarja on sellainen, ettei lukija välttämättä tule ajatelleeksi, että alkuteksti on ranskankielistä. Seikkailut sijoittuvat milloin Aasiaan, milloin Saksaan, usein futuristiseen, usein historialliseen miljööhön. Hahmot – silloin kun eivät ole avaruusolentoja – ovat kotoisin eri maista: Yoko on japanilainen ja esimerkiksi Emilia skotti (osittain venäläistä perimää). Hahmojen puhetyyleistä se ei näy – ehkäpä kaikenlaiset alieneiden kanssa keskustelun mahdollistavat käännöslaitteet poistavat erikielisten ihmisten välisestä kommunikaatiosta paikallisuudet. Yoko Tsunossa kääntäjän täytyy ottaa näistä käännöslaitteista mallia: pyyhkiä käännöksen kielestä pois ranskalaisuus ja pyrkiä jonkinlaiseen yleismaailmallisuuteen ilman paikallisvärejä.