Vietin kolme päivää Anne Leinosen Usva-kirjoittajaleirillä, joka oli tarkoitettu scifin, fantasian ja vastaavien lajityyppien kirjoittajille. Se oli ensimmäinen kertani Usva-leirillä, joten odotin tapahtumaa kauhulla. Erityisesti pelkäsin saavani sellaista palautetta, joka tuhoaisi heiveröisen kirjoitusmotivaationi. Huomasin myös pelkääväni irrationaalisesti, että minulta tentattaisiin kirjoittamisesta jotakin liian henkilökohtaista, kuten ”miksi haluat kirjoittaa” – jostain syystä näiden kysymysten kohtaaminen toi eteeni asioita, joita en olisi halunnut nähdä.

Pelkoni eivät tietenkään toteutuneet.

Paikan päällä olin aluksi häkeltynyt. Liikaa ihmisiä samassa tilassa, liikaa epähallittavaa kaaosta, jonka keskellä olisi mahdotonta kyetä kirjoittamaan, liikaa muuttuvia tekijöitä ja epävarmuutta. Ensimmäisenä iltana lähinnä tutustuin ihmisiin ja paikkaan, ja sitä myöten sain tilanteen jäsennettyä. Kirjoittaminen alkoi onnistua, ja opin jopa nauttimaan siitä, että kirjoituspaikka ja -perspektiivi vaihtuivat.

Leirillä oli vapaan kirjoittamisen lisäksi ohjelmassa myös vertaispalautetta. Kirjoittajat antoivat toisilleen todella asiantuntevia kommentteja, ja oli hienoa lukea hyviltä kirjoittajilta erilaisia tekstejä, jotka kattoivat koko spefin kirjon. Palautteen perusteella aloin miettiä sitä, miten kirjoittamisessa vaivannäkö palkitaan. Lukijat tuntuvat haluavan lisää juuri sitä, mikä on työläintä tehdä. Pelkkä kirjoitettu teksti ei yleensä vangitse vaan kaikki se ylimääräinen työ: erityisen ilmaisuvoimainen kieli, mutkikkaaksi punottu juoni, huolella suunniteltu maailma, runsaat ja tarkat yksityiskohdat, todelliset historialliset tiedot, piiloviittaukset ja pienet vinkit, petaaminen ja rakenteelliset ratkaisut tai mitkä tahansa muut seikat, joita kirjoittaja on päättänyt lähteä työstämään askelta pidemmälle.

Toisten tekstien lukeminen viritti oikeaan mielentilaan, ja puhelinkatve sekä jatkuva vesisade varmistivat pysymisen asiassa. Iltaisin käytiin kiinnostavia keskusteluja, kuten miten kunkin ammatti tai tausta vaikutti kirjoittamiseen. Oli hyvä päästä peilaamaan itseään muihin, vaikka vielä tuntuikin, että olen muita alempana. Aloin kuitenkin nähdä jo viitteitä siitä, että se voisi olla perspektiiviharha. Minulle annettiin positiivista palautetta sarjakuvakääntämisestä ja onnistuin myymään pari kappaletta Hämärää teehetkeä, jonka selailukappale sai lupaavia naurahduksia.

Kirjoittajakeskusteluista sain muun muassa vinkin Frank-monihakutietokannasta, josta voi nähdä miten tiettyä teosta esiintyy eri kirjastoissa, sekä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta, joka voi olla avuksi reaalimenneisyyteen liittyvässä taustatyössä.

Ensimmäinen varsinainen kirjoituspäivä rullasi hyvin. Sain tekstin etenemään lupaavasti, mutta seuraavana päivänä, vaikka tein kaiken samalla tavalla ja vaikka tarina oli jäänyt selkeään paikkaan mistä jatkaa, teksti ei nytkähtänytkään liikkeelle lainkaan. Ehkä päivittäinen luova kirjoittaminen ei vain sovi minulle, vaikka sitä niin usein tuputetaan ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin. Lähdin purkamaan tulppaa kävelylle, kun aurinko vihdoinkin tuli esiin. Metsäpolku oli idyllinen: sen poikki lenteli niin suuria sudenkorentoja, että napse kävi, ja bongailin useita sinisiipisiä ja vitivalkoisia perhosia. Kiipesin istumaan sammaleisen kiven nokkaan metsäaukion laidalle. Kivellä kasvoi jäkäliä, pieniä kalliosieniä sekä kapeita, risteileviä juuria, joista ei tiennyt, olivatko ne elossa vai kuolleita. Aukiolla lahosi ruskeita puunrankoja tuoreiden vesojen vihreydessä. Yritin ratkoa tekstini ongelmaa tekemällä muistiinpanoja, mutta kynän kärkeen asettui vihreä öttiäinen kävelemään edestakaisin eikä suostunut lähtemään. Pakko olla kirjoittamatta.

Paluumatkalla leiriltä suuret muhkupilvet rakensivat ukkosta ja pää kuplahteli erilaisia ideoita, joista on pakko kirjoittaa.

Seuraavana päivänä kotona tuntui kuin olisin vain nähnyt sadunomaista, sudenkorentojen pörinän täyttämää kirjailijaunta, josta on pakko herätä.