Turun Kääntäjienpäivä 2019

Kuuntelin hiljattain esitelmiä, joissa ihmiset kertoivat omista töistään. Mietin, että olisipa hienoa tehdä työkseen jotain noin merkittävää, kehittää vaikka lääkkeitä. Ajattelen usein, että kääntäminen on siitä mukava ammatti, että se rasittaa todella vähän ympäristöä: ei tarvitse yrittää myydä mitään pohjimmiltaan tarpeetonta krääsää eikä kuluttaa juuri mitään, vähän sähköä ja sähkölaitteita. Mutta olisihan se mukavaa olla muutakin kuin enimmäkseen harmiton. Suurin osa käännöksistäni hyödyttää kyllä jotakuta, mutta eivät ohjelmistojen virheilmoitukset nyt merkittävyydeltään ihan syöpien diagnosointia ole. Näitä mietin, kun menin viikko sitten kuuntelemaan Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton ja Kieliasiantuntijat ry:n kansainvälisen kääntäjienpäivän ohjelmaa.

Kääntäjän merkitys kielelle ja yhteiskunnalle

Ensimmäinen puhuja oli Petter Morottaja, joka kääntää inarinsaameen. Jokaisen käännöksen merkitys on suuri, kun saatavilla on ennestään niin vähän tekstejä. Kokonaisen kielen kohtalo on vaakalaudalla, ja pienen puhujamäärän tueksi tarvitaan mahdollisimman monenlaisia tekstejä. Kääntäminen kuitenkin edellyttää, että kieleen pitää kehittää paljon uutta sanastoa, mutta äidinkielisilläkin lukijoilla saattaa olla vain rajallinen sanavarasto. Kielestä yksinkertaisesti puuttuvat monet sanat. Saako käännös vakiinnutettua uudet termit kieleen, vai jäävätkö sanat lukijalle käsittämättömiksi? Käännös tarjoaa varsinaisen tekstisisältönsä lisäksi tukea kielen elvyttämiseen, mutta palvelee myös suoraan yhteiskuntaa tarjoamalla siitä tietoa asukkaiden omalla kielellä.

Seuraava puhuja Kaija Anttonen puolestaan kääntää pohjoissaamesta suomeen päin. Hänkin tekee yhteiskunnallisesti merkittävää työtä tuottaessaan vähemmistön maailmasta tietoa valtaväestölle. Anttonen kertoo, että tällä hetkellä asiakkaat pyytävät usein vieraannuttavaa käännöstä, jossa saamen kieli ja siten myös kulttuuri saavat näkyä suomen rinnalla. Ilmeisesti vieraan vaikutuksen sietäminen on kasvussa, ehkä myös kiinnostus sitä kohtaan. Kustantajan roolissa Anttonen pystyy myös vaikuttamaan siihen, että saamelaisesta kulttuurista suomennetaan muutakin kuin matkailumaisia eksotisointeja.

Oopperan tulkkaamista viittomakielelle käsitelleet (konkreettisesti käsillään käsitelleet) Päivi Masih ja Maarit Widberg-Palo herättivät samankaltaisia ajatuksia kuin Morottaja siinä, miten heidän on pitänyt pioneerihengessä kehittää uutta sanastoa, koska viittomakielisten määrä on suhteellisen pieni eikä kielessä ole sellaista sanastoa, jota kuulevat käyttävät esimerkiksi erilaisista äänistä tai armeijan titteleistä (koska kuurojen ei ole tarvinnut käydä Suomessa armeijaa). Oopperan tekstin lisäksi pitää tuoda musiikki näkyväksi, mutta musiikkia tuottaa kokonainen orkesteri kun taas tulkkeja on vain kaksi.  Ja tietysti ooppera on erikoinen tekstilaji jo itsessään ja vilisee vieraita termejä, kun se ensin suomennetaan alkukielestään ja sitten käännetään suomesta suomalaiselle viittomakielelle.

Musiikkia viittoessaan Masih on joutunut miettimään uusiksi tulkin roolia. Perinteisesti tulkin on pitänyt olla mahdollisimman huomaamaton varsinaisten puhujien taustalla, mutta musiikin ilmaiseminen vaatii heittäytymistä ja tunteiden välittämistä kehollisesti. Widberg-Palo puhui tilaisuudessa vain viittoen, ja kääntäjäyleisölle oli hieno kokemus joutua itse vaihteeksi olemaan täysin tulkkauksen varassa. Puhujat mainitsivat, että usein kuulevatkin seuraavat mielellään viittomakielistä tulkkausta – se voi siis tuoda esitykseen jotain lisäarvoa ennemmin kuin viedä huomiota pois varsinaisesta teoksesta. (Käsi ylös kaikki, jotka ovat katselleet huvikseen musiikin viittomista, vaikkapa Ruotsin euroviisubiisejä.) Sitä kautta tulkit välittävät jälleen varsinaisen tulkattavan sisällön ohella tietoa vähemmistökulttuurista valtaväestölle.

Suomen EU-puheenjohtajuuskauden käännöspalveluita esitellyt Taru Virtanen oli luonnollisesti hyvin lähellä kääntämisen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Mieleen jäi erityisesti tiimiin kuuluneen kääntäjän, jonka arvelen olleen Paula Trentecuisse, kommentti siitä, miten kiinnostavaa on välillä käydä kääntämisen lomassa tulkkikeikoilla EU-puheenjohtajuuskauteen liittyen, sillä silloin pääsee näkemään, miten käännettyjä aihealueita oikeasti käsitellään, ketkä niistä puhuvat ja mihin sävyyn. Pääsee demokratian ytimeen näkemään, kuka päättää. Monilla kääntäjillä ja tulkeilla on varmasti kiinnostavia kokemuksia tällaisista tilanteista, mutta salassapitovelvollisuus estää jakamasta niitä ja tuomasta niiden kautta esille kääntäjän yhteiskunnallista vaikutusta. Tulkkien ja kääntäjien salassapitovelvollisuudellahan on jo sinänsä valtava yhteiskunnallinen merkitys (esim. nytkin mietitään tulkkia Trumpin puhelinkeskusteluiden todistajaksi oikeudessa).

Suomen kehittymisestä

Kotimaisten kielten keskuksen Henna Leskelä toi mieleen ajatuksia siitä, miten kieli ylipäätään heijastelee yhteiskunnan muutoksia. Esimerkiksi tämän hetken ilmiöitä kuvaavia uusia sanoja ovat muun muassa reikäkammoinen, hyytelömolluska, syväväärennös ja gretailla. Itsekin tulee väsättyä uudissanoja tuon tuosta, kun käännettävät tekstit usein käsittelevät uusia ilmiöitä, joille ei ole vielä sanoja. Toisaalta Kotus on myös sen ilmentymä, miten yhteiskunta pyrkii vaikuttamaan suoraan kieleen, huoltamaan sitä aktiivisesti kulloisenkin politiikan mukaan. Ihmiset pitävät kielen vaalimista tärkeänä ja kaipaavat Kotuksen neuvonnasta paljon jonkinlaista terapiaa ja pään silittelyä, kun kieli muuttuu (esim. alkaa tekemään). Todellisuudessa ahdistusta aiheuttanee se, että yhteiskunta muuttuu (esim. puhekielisyyden tai kielivirheiden hyväksyminen voisi kertoa vaikka yhteiskuntaluokkien tai viestinnän tapojen muutoksesta).

Päivän päätti Kaisa Häkkisen esitys suomen kehittymisestä vähemmistökielestä valtakieleksi. On yleisesti tunnettua, että suomen kirjakieli on kasattu käännöksen päälle. Lisäksi historiallisesti suomeen vaikuttaa Suomen aluetta kulloinkin hallinneesta valtiosta johtuva arjen monikielisyys. Kääntäessä on helppo muistaa, miten nuori suomen kirjakieli on moniin Euroopan kieliin verrattuna, kun meillä ei ole samanlaisia sanastokerrostumia, joista ammentaa käännökseen. Kuitenkin kääntäjäpäivä herätti ajattelemaan, miten paljon nuorempia vähemmistökielet – saamet ja suomalainen viittomakieli – vielä tässä mielessä ovat. Esimerkiksi suomen kielilaki on vuodelta 1922, saamen 1992. Häkkinen kommentoi, miten Suomessa ei opittu omasta kielitaistelusta mitään, vaan saamen kanssa tehtiin samat virheet kuin vallanpitäjät tekivät aikanaan suomen kanssa.

Monet paljon käännettävät tekstilajit ovat vielä itse kieltä nuorempia (esim. AV-kääntäminen, ohjelmistolokalisointi, uudet taidemuodot), joten niidenkin kautta kääntäjien on pakko kehittää uutta. Ei voi vain nojata johonkin opetettuun oikeaan tapaan kääntää. Pienellä kielialueella, pienellä erikoisalueella ei vain ole valmiita ratkaisuja.

Amatööri vai pioneeri

Tutustuin tällä viikolla uusiin ihmisiin, ja välittömästi keskustelussa puhkesi esiin kimppu käännöskukkasia. Ammattilaiskääntäjiä rassaa, että hyvää käännöstä ei tunnisteta eikä muisteta jälkikäteen (vertaa edellä viittomakielen tulkin näkymättömyys vs. tulkkauksen esityksellisyys). Virheet ja amatöörien huono jälki sen sijaan keräävät huomiota ja nolaavat koko alan. Kaikkihan kääntää osaavat ‑ajattelu polkee työolosuhteita, joten ammattilaisena pitää yrittää tehdä jollain keinoin selvä pesäero amatööreihin. Mutta monella kääntämisen alalla ei yksinkertaisesti ole olemassa ammattilaisia, ja silti käännökselle on tarvetta. Esimerkiksi fanisubeja syntyy kieliin, joiden välillä ei ole riittävästi kääntäjiä, tai sellaisiin ohjelmiin/peleihin, joita ei ole saatavilla kielialueelle mitään virallisia reittejä.

Kääntämisen koko perusluonne pohjautuu todelliseen tarpeeseen. Arjen ongelmiin, jotka on jotenkin ratkaistava. Pienten vähemmistökielten elvyttäjät ovat luultavasti tavallisia puhujia, joilla ei ole mitään käännöstaustaa, koska koko kielessä ei ole vielä koulutusta ja riittävästi käännöksiä. Jos kääntäjät, jotka törmäävät usein ajatukseen velvollisuudesta olla ammattilainen mutta joutuvat silti käytännön työssä vähän väliä vieraille, epävarmoille vesille laajentaessaan kulttuuria ensimmäistä kertaa uusiin tekstilajeihin ja nuoriin kieliin, niin en ihmettelisi, jos moni potee jonkinasteista huijarisyndroomaa. Ettei kehtaisi sanoa itseään kääntäjäksi silloin, kun ei ole työn alla mitään, tai hävettäisi vetää huomiota omaan tekemiseensä. Ja taas kääntäjä jää näkymättömäksi, vaikka on luonut jotakin aivan uutta.

One thought on “Turun Kääntäjienpäivä 2019

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s