Dakota 1880 on ihan omanlaisensa Lucky Luke -albumi. Aion tässä bloggauksessa selittää auki kaiken siitä, miten alppari tulee laajemmin katsottuna ymmärtää, joten älä lue, jos haluat itse oivaltaa, miten se asettuu osaltaan Lucky Luken palapeliin. Juonia en spoilaa, mutta koska itselleni ilmeni paljon kaikenlaista vasta käännöstyön kautta eikä pelkästään alpparia lukemalla, niin haluan vain möläyttää ne ulos!

Albumi on poikkeuksellinen monin tavoin. Ensinnäkin rakenteellisesti se koostuu seitsemästä pikku tarinasta + epilogista. Tarinoita yhdistää, että kohtaukset tapahtuvat saman pitemmän matkan varrella. Itse en välttämättä olisi tajunnut pelkästään alpparista, että kyseessä on juuri sama reissu, mutta Dargaud-kustantamon sivuilla olevassa haastattelussa niin sanotaan suoraan. Reissuun kuitenkin tullaan eri suunnista, siksi se ei ole ilmeistä. Esimerkiksi kakkostarinassa ei ollakaan Luken mukana postivaunuissa vaan hypätään esittelemään uusi hahmo (Baldwin). Haastattelussa sanotaan, että tekijät tavoittelivat road movien tyyppistä meininkiä. (Linkin takana on myös 12 esimerkkisivua alpparista ranskaksi.)

Albumin ovat tehneet Appollo ja Brüno. Itse en tuntenut heidän töitään ennestään. Temaattisesti heidän tuotantonsa näyttää pelkkien kansien ja nimien perusteella arvaamalla olevan aika kantaaottavaa, sorrettuja ihmisryhmiä puolustavaa. Myös Dakotasta tulee mieleen, että kussakin tarinassa on jokin tällainen väheksytty ihmisryhmä, joka nostetaan esiin: tuo käsittelee intiaaneja, tuo naisia, tuo orjia… Asetelma näyttää aika selkeältä, mutta ei albumia ole pakko tällaisilla silmälaseilla lukea, tarinat ovat kukin laisiaan, eivätkä mitenkään saarnaavia. Mutta eivät nämä mitään perinteisiä Lucky Luke -tarinoitakaan ole. Sellaiseen ei ole pyritty.

Valitut aihepiirit ovat vakavampia kuin perus-Lukeissa. Lisäksi kerronta nojaa kertojanlaatikoihin, ei dialogiin. Puhekuplat ovat kantikkaita, joten ne tavallaan tasoittuvat kertojanlaatikoiden kanssa samaan tasoon. Myös piirrosjälki on riisuttua: kasvoissa on vain vähän piirteitä, ja hahmot ovat melko eleettömiä. Tekstikin on tyyliltään lakonista. Hahmoilla ei ole voimakkaita, karikatyyrisiä puhetyylejä. Vain yksi hahmo puhuu eri tavalla, nimittäin kreolia. Välimerkeissä suositaan melkein järjestään pistettä, ei juurikaan kolmea pistettä tai huutomerkkiä, vaikka hahmoilla olisi miten tiukka paikka. Ääniefektejä ei taida olla yhtäkään, ehkä jokin parahtava repliikki, joka on kirjoitettu ääniefektin henkeen. Itse asiassa alppari on poikkeuksellinen verrattuna kaikkiin muihinkin sarjistöihini, ei vain Lucky Luken sisällä.

Nimen merkitys

Jos nyt suoraan selitän, mitä nimi Dakota 1880 tarkoittaa, niin Dargaud’n sivulla kerrotaan, että se on viittaus Luken syntyyn: Arizona-alppari alkaa tarinalla, jonka ekassa ruudussa lukee ”Arizona 1880”. Olen itse ajatellut sen vain miljöön kuvauksena: mistä tarina lähtee käyntiin. Sitä kuitenkin pidetään ilmeisesti tarinan nimenä. Arizona 1880 on kaikkein vanhin Lucky Luke -juttu. Dick Diggerin kultakaivos -albumi on toki eka Lucky Luke -albumi, mutta eka tarina on vuonna -46 Spirou-lehdessä julkaistu Arizona 1880.

Dakota 1880 -tarinan alussa on talvi, ja Lucky Luke manaa, että olisi pitänyt pysyä Arizonassa. Hän on siis seikkailut vuonna 1880 ensin Arizonassa ja sitten jatkanut Dakotaan, josta tämä alppari lähtee käyntiin. Dargaud’n sivuilla mainostetaan, että albumi sijoittuu aikaan ennen kuin Lucky Lukesta tuli lännen legenda. Ollaan siis Luken seikkailujen alkuvaiheissa. Kiva yhtäläisyys on sekin, että alkupään alppareissahan oli myös useampia lyhyitä tarinoita koottuna yksiin kansiin.

Alpparin merkitys ja infosivut

Hahmot lueskelevat tarinoissa dime novel -seikkailukirjoja, varsinkin Baldwin. Ajatuksena alpparin taustalla on, että Luke olisi ollut oikea henkilö, ja hänestä olisi sitten tullut Lännen legenda, kun Baldwin on myöhemmin elämänsä aikana (albumin ajankaaren ulkopuolella) kirjoittanut hänestä vastaavia dime novel -sankaritarinoita.

Albumin lopussa on Lucky Luke -sarjan perustyyliin infopläjäys. Tällä kertaa ne kuitenkin – varoitus: nyt seuraa paljastus! – eivät ole totta. Kun itse olin ajatellut tuon Baldwinin dime novel -kuvion Lucky Luken maailman sisäiseksi jutuksi, infosivuissa se tuodaankin meidän maailmaamme: niissä esitetään, että Baldwin olisi ollut historiallinen henkilö, ja Lucky Lukesta olisi todella ollut hänen kirjoittamiaan kirjoja, joita Morris ja Goscinny olisivat sitten käyttäneet pohja-aineistonaan. Kääntäessä kuitenkin tuli selväksi, että mikään tästä ei pidä paikkaansa vaan on tekijöiden läppää. Siitä voinee löytää kaikenlaista syvällistä merkitystä ”totuudesta” tai vaikka nykyhetken teknologisesta kehityksestä (jotka ovat viimeisessä varsinaisessa tarinassa ennen epilogia kantavia teemoja).

Infosivut olivat kääntämisen kannalta erikoiset siksi, että tyylilaji oli lehtiartikkelimainen mutta aikakauslehtimäisen rento. Eli toisaalta puhutaan asiaa mutta toisaalta haastattelijan kysymykset on jätetty tekstiin esille, ja ne eivät monissa kohdissa ole edes kysymysmuotoisia vaan jonkinlaisia avoimehkoja kommentteja, jotka kannustavat haastateltavaa jatkamaan. Kummallisin piirre oli, että tutkija ja haastattelija rupattelivat aiheena olevasta kirjailijasta kautta linjan etunimellä. Vaihdoin kaikki baldwinittelut muodollisemmin sukunimeen. Harrastetaankohan tällaista tyyliä ranskassa paljon?

Poor lonesome cowboy?

Dakota 1880 on jälleen Ranskassa Hommage-sarjaa eli vaihtuvien tekijöiden omaäänistä Lukea, samaan tapaan kuin Kurittomat ja Wanted Lucky Luke aiemmin. Se ei silti muistuta niitäkään yhtään. Wantedissa esimerkiksi oli paljon sarjan sisäisiä viittauksia (hahmoja, juonielementtejä, tupakointi, Luken ihmissuhdetyyli), ja se oli hyvin emotionaalinen. Dakota on eleettömämpi. Tässäkin on kyllä suuria tunteita mutta jotenkin verhotummin. Yksi harvoja viittauksia sarjan sisällä on Hank Bullyn hahmo.

Dakotassa Lukella on siis matkalla seuranaan Hank Bully ja myös edellä mainittu Baldwin. Hän ei siis ole albumissa edes kovin ”lonesome cowboy”.

Kurittomat puolestaan oli humoristinen tarina ja piirrosjäljeltään letkeä. Sen lapsiaihe johdatti ajattelemaan lapsiyleisöä. Dakotan aihevalintojen vakavuus ja kerrontatapa ohjaavat tulkitsemaan kohderyhmäksi aikuiset. Kurittomissa oli kuitenkin repliikeissä samantyyppistä toteavaa lakonisuutta, jonka harjoittelusta oli nyt hyötyä tässäkin alpparissa.

Erikoisia asetteluja

Dakotassa on muitakin erityispiirteitä, jollaisia en ole nähnyt missään muussa alpparissa. Esimerkiksi kaikki ihmisten nimet oli kursivoitu, kun hahmo esiteltiin. Se tuntui intuitiivisesti toimivalta, koska nimeen tulee tietynlainen painotus, kun se kerrotaan toiselle ensimmäistä kertaa. Esimerkiksi Riita-tarinassa hahmon nimi sanottiin ensin kursivoimatta repliikissä, mutta sitten kun kertojanääni selitti tarkemmin, kuka hahmo on, kursivointi tuli vasta silloin. Suomennoksesta nämä erikoiset kursiivit kuitenkin poistettiin.

Kertojanääntä albumissa oli tosiaan poikkeuksellisen paljon. Kertojanlaatikoiden lisäksi sitä oli kirjoitettu myös ruuturivistöjen väliin! Tällainenkaan metodi ei ollut minulle ennestään tuttu. (Muokkaus: heti tämän jälkeen luin jonkin alpparin, jossa näitä oli…)

Hahmot lukevat albumissa kirjoja, joista näytetään vanhanaikaista kuvitusta. Tällaisia tapauksia Lukessa on mielestäni ollut ennenkin. Kuvat ovat aitoja viittauksia vanhoihin dime novel -kirjoihin, sillä teoksiin on lopussa lähdeviitteet.

Kertoja, runoilija ja kääntäjä

Minun piti pähkäillä ihan kunnolla, kuka runsaiden kertojanlaatikoiden kertoja on. Se kun selvästi ei ollut kaikkitietävä kertoja. Esimerkiksi ensimmäisessä tarinassa kertoja viittaa sanalla ”he” Hankiin ja Lukeen eli ei voinut olla Hank itse vaan olikin jo heti alussa Baldwin, vaikka tätä ei ollut vielä hahmona esitelty. Kolmosessa puolestaan on kehyskertomus: tarinan sisällä kerrotussa tarinassa Hank kertoo kertojanlaatikoiden kautta Baldwinille tarinaa ja Lukekin sitä kommentoi kertojanlaatikon äänellä. (Ks. edellinen kuva.) Sen sijaan itse kehyskertomuksessa Baldwin on kertoja. Vähän piti miettiä myös, kenelle Baldwin alpparin tarinoita kertoo eli miten kuulijoita pitäisi puhutella? – Onhan kuulijoita varmasti useampia, eikä kerro juttuaan vain teititellen yhdelle ihmiselle? (Kuulijoita puhuteltiin vain pari kertaa, tyyliin ”…ja voitte uskoa, että…”)

Yhdessä tarinoista oli ihan älyttömän vaikea runo. Olin googlannut hahmot ja todennut, ettei sennimisiä runoilijoita näytä olevan, joten teksti oli ilmeisesti keksittyä eikä oikea kirjallisuusviittaus. Niinpä tein runosta raakakäännöksen, mutta teksti oli aika monitulkintaista ja tukalaa käännettävää! Lopulta tajusin googlata myös itse runotekstillä, koska siinä on niin omalaatuista sanastoa, että jos kyseessä olisi kuitenkin ollut jokin kirjallisuuden klassikko, niin varmasti jäisi haussa haaviin. Ja kyllä! Heti tärppäsi! Lyriikka olikin Rimbaud’ta… Turhaan ähersin runokäännökseni kanssa. Runo oli jo suomennettu.

Nyt taas selitän viittauksen vain tylysti auki. Sarjiksessa on hahmot Arthur ja Paul. Lopun infosivuissa väitetään, että he olisivat amerikkalaisen runouden merkkiheppuja, jotka tunnetaan nimellä ”cursed poets”. Todellinen viittaus on kuitenkin siis Arthur Rimbaud’hon ja Paul Verlaineen, jotka olivat ranskalaisia kirottuja runoilijoita, ”poêtes maudits”. Sarjiksessa mainittu ampumavälikohtaus Arthurin ja Paulin välillä pohjaa todellisuuteen, mutta muu ei. Rimbaud’lla ja Verlainella oli suhde. Sarjiksesta ei käy ihan päivänselvästi ilmi, minkätasoinen suhde hahmoilla on, mutta mietin jo lukiessani ennen kuin tiesin taustaviittausta, että edustaakohan tämä tarina seksuaalivähemmistöjä Lucky Luken maailmassa. Eli sekin voi olla toinen todellisuuteen perustuva seikka ammuskelun lisäksi.

Viittauksessa käytetystä Rimbaud’n runosta Parade löytyi useita suomennoksia. Runo oli osa Illuminations-nimistä kokoelmaa, ja sarjistekstissä myös heitettiin runoviittauksen päälle sanaleikkihengessä illumination-läppää, joten sekin termi piti ottaa huomioon. Tarkastelin suomennoksista kolmea: Pekka Parkkisen ja Jaakko A. Ahokkaan suomennosta Säteilevät kuvat ja Kausi helvetissä (Weilin+Göös, 1983), jossa Parade-runo on käännetty nimellä Tivolinäytös, sekä kahta Einari Aaltosen suomennosta, joista ensimmäinen oli Illuminaatioita-teoksessa (Sammakko, 2003, runon nimi Näytös) ja toinen sen päivitetty versio Kootuissa teoksissa (Sammakko, 2012, Paraati).

Päädyin käyttämään Aaltosen suomennosta. Tein käännöstä marraskuun 2025 lopussa ja ajattelin, että pitää sitten panna blogin yhteyteen kiitokset runosuomennoksesta Aaltoselle, joka oli yhtä aikaa kanssani Suomentajat lukijoiden luo -hankkeessa. Joulukuussa hän kuitenkin kuoli äkillisesti… Nyt tuntuu kummalliselta työstää hänen tekstiään, kun ei voi jakaa Rimbaud-viittausta hänen kanssaan.

Aaltonen ehti suomentaa yli sata teosta! Ranskasta, espanjasta ja englannista, ja runouden lisäksi myös proosaa. Tässä Aaltonen on Kirjastokaistalla puhumassa runouden suomentamisesta. Rimbaud oli mukana heti uran alusta alkaen: Hirtettyjen tanssiaiset oli yksi Aaltosen ensimmäisistä suomennostöistä. Aaltosen sanoja tulevat varmasti monet maistelemaan vielä pitkään.

Käytin seuraavaa suomennosta (Einari Aaltonen, Illuminaatioita). Olen tässä jakanut runon Lucky Luken kuplien mukaisesti, eli ei ole alkuperäinen asettelu, ja tämä on lisäksi vain katkelma. Itse runo on pitempi.

Kiinalaisia, hottentotteja, mustalaisia, typeryksiä, hyeenoja, Moolokkeja, väljähtänyttä mielipuolisuutta, häijyjä pahojahenkiä…

…he sotkevat mukaan kansanomaisuutta ja äidillisyyttä sekä eläimellisiä asentoja ja julmaa hellyyttä…

Silmät leimuavat, veri laulaa.

Luut kasvavat, kyyneleet ja punaiset norot valuvat.

Heidän ivailunsa tai hirmuvaltansa kestää minuutin, tai sitten kuukausia pääksytysten.

…vain minulla on avain tähän kesyttömään näytökseen.

Aaltosen itsensä korjaama versio Kootuissa teoksissa (nyt nimellä Paraati). Muutokset korostettu.

Kiinalaisia, hottentotteja, mustalaisia, typeryksiä, hyeenoja, moolokkeja, väljähtänyttä mielipuolisuutta, häijyjä pahojahenkiä…

…he sotkevat mukaan kansanomaisuutta ja äidillisyyttä sekä eläimellisiä asentoja ja julmaa hellyyttä…

Silmät leimuavat, veri laulaa.

Luut kasvavat, kyynelet ja punaiset norot valuvat.

Heidän ivailunsa, heidän hirmuvaltansa kestää minuutin, tai monta kuukautta.

…vain minulla on avain tähän kesyttömään paraatiin.

Vanhempi suomennos Pekka Parkkiselta ja Jaakko A. Ahokkaalta teoksessa Säteilevät kuvat ja Kausi helvetissä menee näin (runo nimeltään Tivolinäytös):

Kiinalaisia, hottentotteja, mustalaisia, hölmöjä, hyeenoita, Moolokkeja, vanhoja mielettömyyksiä, kammottavia henkiä, jotka yhdistävät kansanomaisiin, äidillisiin temppuihin eläimellisiä asentoja ja hellyydenosoituksia.

Silmät liekehtivät, veri laulaa

luut laajenevat, kyynelet ja punaiset juovat virtaavat.

Heidän pilailunsa tai heidän hirmuvaltansa kestää minuutin tai kokonaisia kuukausia.

Ainoastaan minulla on avain tähän villiin tivolinäytökseen.

Parkkisen ja Ahokkaan suomennoksessa alku on helpommin hahmotettava, kun ”yhdistävät temppuihin” on niin selkeä rakenne, mutta loppupuolesta tykkäsin Aaltosella enemmän: sen ”kasvamisesta”, ”noroista” ja ”kesyttömästä paraatista”. Koska pitää valita yksi eikä puolet ja puolet, valitsen Aaltosen, koska ”tivolinäytös” on keskeisimmäksi sanaksi niin kankea möhkäle. Aaltosen eri versioista valitsin vanhemman. Lucky Lukessa nimittäin heitettiin kirjan nimeen viittaava illumination ohimennen merkityksessä valaistuminen, kun taas meillä kirjan nimessä ei ole valaistumista vaan illuminaatio / säteilevä kuva, jotka eivät kumpikaan uppoa luontevasti sanailuun. Korvasin siksi kirjaviittauksen viittauksella runon nimeen, joka oli Aaltosen vanhemmassa versiossa helposti käytettävä Näytös. Päivitetyn version erot vanhaan ovat niin pieniä, että en usko lukijoiden häiriintyvän vanhan version käyttämisestä.

Ajattelen usein, että näissä pitkissä sarjoissa pitää olla uskollinen sarjakuvan sisäiselle maailmalle (mitä siellä sopii sanoa ja miten joku hahmo laajemmin ottaen puhuu) eikä niinkään sarjisten vaihtuville kirjoittajille, jotta sarjasta tulisi johdonmukainen kokemus. Nyt oli niin erilainen Luke, ettei ollut mitään mieltä yrittää istuttaa tekstiä aiempaan Luke-perinteeseen. Piti nimenomaan yrittää tavoitella kirjailijan alkuperäistä ääntä ja teoksen poikkeuksellista henkeä. Se oli hyvä harjoitus. Yhtäkkiä täytyikin maalata pieniä nyansseja eikä roiskia vain överijuttuja ja kainalopieru päälle. Työtä tehdessä tuntuikin, kun talvimaisema makasi ikkunan takana, että löysin oikean, hillityn tyylin.

Yllä oleva kuva esittää ainoan löytämäni aasinsillan Lucky Lukesta siihen, että ensi viikolla bloggaankin kahdesta eri piirustusoppaasta. Voisi luulla, että piirustusoppaat ovat keskenään aika samanlaista kauraa mutta eivät suinkaan!