Jatkoin Smurffi-operaatiotani siirtymällä ranskankielisiin materiaaleihin. Yksi kirjoista koostui useista lyhyistä tarinoista, mutta muut neljä olivat pitempiä yksittäistarinoita. Päätin aloittaa tuosta kokoelmasta, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä kirjan seitsemästä tarinasta kolme oli sellaisia, jotka olin juuri kääntänyt englannista suomeen! Varsinainen tekstisisältö ei ollut ihan sama, koska englanniksi Tarinakokoelma 3:n (Ready to Read Compilation) tarinat olivat helppolukuisiksi yksinkertaistettuja, mutta tarinankulku oli niissä kuitenkin sama.

Koska olin kääntänyt helppolukuiset tarinat normaalilukuisiksi (sillä äänikirjan avulla ei voi opetella lukemaan itse), niin suomennoksissa enkun ja ranskan tarinoiden välinen ero kapeni. Päätin, että en kopioi smurffien repliikkejä yhtenäisiksi näiden kahden eri suomennoksen välillä. Ajattelin, että pienet erot eivät haittaa, jos suomalainen kuulija sattuukin kuuntelemaan saman tarinan kummastakin tarinakokoelmasta. Ehkä pieni variaatio olisi jopa suotavaa, ettei tunnu aivan toisteiselta. Mutta erikoinen tilanne, että tulee käännettyä sama tarina peräkkäin kahdesta eri kielestä!

Tämän tarinakokoelman, Viikon 7 kauneinta smurffitarinaa (Mes 7 plus belles histoires de la semaine), neljä tarinaa olivat kuitenkin uusia. Neljä muuta kirjaa, Velhotar Morganan palatsi (Le Château de la Fée Morgane), Taivaskivi (La Pierre Céleste), Neljä porttia (Les Quatre Portes) ja Unohduseliksiiri (L’Élixir d’Oubli) ovat smurffien kanssa paljon työskennelleiden Alain Jostin ja Thierry Cullifordin (Peyon pojan) tekemiä vuosilta 1995–97 (alkuperäiskirjojen tiedot netissä). En oikein saa selkoa, ovatko tuon tarinakokoelmankin tarinat heidän tekemiään.

Terminologisesti tuntui päässä oudolta vaihtaa samoissa Smurffi-hommissa kieltä enkusta ranskaan, kun piti taas opetella uusiksi keskeisimpien smurffien nimet vaikka suomeksi jatkoi samoilla nimillä. Yleisistä nimistä oli kuitenkin annettu heti kättelyssä monikielinen termistö, joten mitään ongelmaa ei ollut.

Yleisesti ottaen havaitsin, että Smurffit eivät ole suomennoksiltaan kovin vakiintuneita. Sarjakuvillakin on useita kääntäjiä, ja termeissä on jonkin verran vaihtelua. Ei ole itsestään selvää, että juuri tietyt suomennokset (kuten Soile Kaukorannan tekemät) olisivat lukijoille kaikkein tutuimpia. Ei ole ydintä, johon kannattaisi nojata terminologiassa. Yleisö tuntee hahmot kuka mistäkin, esimerkiksi piirretyistä.

Perusasioiden vaikeus

Enkkukirjoissa käytettiin repliikeissä pääasiassa lainausmerkkejä, ja tarinat oli kirjoitettu imperfektissä. Ranskakirjat on kaikki kirjoitettu preesensiin, ja neljässä pitkässä käytetään repliikeissä vuorosanaviivaa. Preesensissä kirjoittaminen on han-ka-laa! Heti, kun huomioni herpaantui, kirjoitin automaattisesti ”Smurffiina sanoi” ja siitä lähti taas käännös posottamaan eteenpäin imperfektissä. Sitten jouduin palaamaan kappalekaupalla takaisinpäin ja korjaamaan kaikki aikamuodot. Kun sain pakotettua itseni preesensiin, mutta kävin välillä keittämässä teetä tai luin sähköpostit, niin taas vaihtui työhön palatessa automaationa imperfektiin. Ja lopulta kun sain hakattua kaaliini sen preesensin, niin sitten kirjoitin vahingossa Lucky Luke ‑blogitekstiinikin kappaleen sieltä ja toisen täältä preesensissä, ja taas piti korjata aikamuodot jälkikäteen. Vaihtaminen aikamuotojen välillä ei käytä minulta helposti ja luontevasti – vielä.

Preesensin kanssa pelaaminen on sellainen perusasia, jonka varmasti kaunokirjallisuuden kääntäjät yleensä joutuvat jo heti alkuvaiheessa oppimaan, mutta kun sarjiksissa on tyypillisesti pelkkää dialogia eikä juuri kertojanääntä, niin se ammentaa kielikokemuksesta aivan eri paikasta kuin tällainen rullaava teksti. Joten nyt saan opetella homman kantapään kautta. Koen kuitenkin oppineeni jotakin tällä tehokurssilla, että ei siinä mittään.

Myös repliikkiviiva on perusasia, joka aiheutti vaikeuksia. Alkutekstissä ei ollut merkitty repliikin jatkumista johtolauseen jälkeen uudella repliikkiviivalla, mikä meillä on kielenhuollon suositus. Myöskään rivin vaihtuminen ei ollut selkeä merkki siitä, ollaanko jatkamassa puhujan repliikkiä vai siirrytäänkö kertojanääneen. Se saattoi johtua siitä, että kuvakirjat oli taitettu hyvin kapeaan, pienisivuiseen formaattiin, jossa oli vain vähän sanoja kullakin rivillä, eli rivinvaihdot eivät aina erottuneet rivin lopusta, eikä kappaleiden alussa myöskään ollut sisennyksiä. Näistä syistä välillä oli vaikea tunnistaa, jatkuiko repliikki vai ei, jos sen sisältö oli yleisluontoisen kertovaa. Päästä vedetty esimerkki:

– Kuka tietää, miten huonossa kunnossa hän on nyt! tietäjä huokaisee. Morganan linna sijaitsee korkealla kukkulalla, ja sitä vartioivat…

Mutta uskoisin, että tunnistin aina lopulta sävystä, oliko kyse repliikin jatkumisesta vai kertojaan siirtymisestä.

Vuorosanojen erottamisessa on myös ongelma siinä, että näistä tulee äänikirjoja. Eli vaikka kuinka hienosti olisin lisännyt tuollaisiin tapauksiin repliikkiviivat suomennokseen, niistä on iloa vain äänikirjan lukijalle, joka sitten joutuu ilmaisemaan jollakin minulle tuntemattomalla tavalla, mitkä osat kuuluvat vielä repliikkiin.

Tekstissä käytettiin usein rakennetta, jossa repliikki alkoi ensin parilla kolmella sanalla, sitten tuli johtolause, ja sitten vasta loput repliikistä. Äänikirjan ymmärtämistä helpottaakseni siirsin usein enemmän repliikkiä alkuun ennen johtolausetta, jotta sinne tulisi paremmin hahmotettava kokonaisuus, jonka muistaisi vielä sitten, kun repliikki jatkuu, vaikka johtolause katkaisee ajatuksen. Itse hahmottaisin silmällä paremmin tuollaiset rakenteet kuin korvalla, siksi ajattelin, että helpottamista tarvitaan. En tiedä, oliko niiden muokkaaminen liioittelua. Mitä luulette?

Muutoin en viitsinyt yksinkertaistaa tekstiä erityisesti äänikirjan lukemista varten, kun en tiedä äänikirjoista mitään. Käyttelin vain tyynesti alkutekstin ja oman lastenkirjakorvani mukaan sellaisia hankalahkojakin rakenteita kuin ”sen suuremmitta vaikeuksitta”. Mieleen nousevat uutiset lasten heikentyneestä lukutaidosta: jos tällainen ilmiö on, niin onko se syy helpottaa kirjan kieltä vai päinvastoin käyttää mahdollisimman monipuolisesti erilaista sanastoa ja rakenteita? Alkuteksti ei ole mitenkään erityisen helppoa vaan sisältää sellaisia melko kirjallisia rakenteita, joita ei kovin rennosti viljellä puheessa. Mielestäni nämä ovat jo aika isojen lasten kirjoja, itsekseen hyvin lukevien, eivätkä mitään äidin luettaviksi tarkoitettuja kuvakirjoja. Voi olla, että äänikirjaa saattavat kuunnella nuoremmatkin, jotka eivät vielä tarttuisi alkuperäiseen vähäkuvaiseen, pitkähköön kirjaan. Miten he voisivat pelkästä Smurffi-kannesta tietää, että nämä pitemmät tarinat ovat haastavampaa tekstiä kuin ne pikkutarinakokoelmat, joita käänsin aiemmin.

Hyödyllinen Smurffi-wiki ja hyödytöntä apua

Tiesittekö, että on olemassa Smurffi-fandom-wiki? Se on ihan älyttömän kätevä tiedonhakuun, mutta se on paljon kattavampi enkuksi kuin ranskaksi, joten ensin pitää selvittää, mikä ranskahahmon nimi on enkuksi, jotta pääsee sen kautta katsomaan, missä albumeissa hahmo on esiintynyt. Siitä voi sitten selvittää, onko kyseisiä alppareita suomennettu eli onko hahmolla suomenkielistä nimeä.

Yllättävästi käy ilmi, että on paljon uudehkoja smurffialbumeita, joita ei ole suomennettu. Ei siis ihme, että suomalaisten yhteys smurffeihin on pääasiassa animaatiosarjoista. Myöskään vanhaa Johannesta ja Pirkaletta, josta smurffit ovat spin-offanneet, ei meinaa saada käsiinsä. Yliopiston kirjaston varastokappaleita saa lukea lukusalissa, mutta on se aika epäkäytännöllistä.

Bongasin näistä kirjoista vekkulin ranskan sanan: assister (à), joka tuli vastaan parikin kertaa sellaisessa merkityksessä, että se, joka ”assisteeraa” ei oikeasti teekään mitään. Ensilukemalta ajattelin, että sillä tarkoitetaan jotakin tavanomaista avustamista, mutta kun tajusin, että nämähän vain seisovat kohtauksessa tumput suorina, opin, että sanalla voidaan tarkoittaa myös pelkkää olemista paikalla, ja assistance voi olla myös yleisö, katsojat. Mietin, että onpa outoa sanoa, että ne assistoivat, jotka vain ovat läsnä ja tuijottavat, mutta samalla se tuntui tutulta – niin kuin suomeksikin olisi jotakin samanlaista. Tuli mieleen ainakin ”osallistua”, jota käytetään myös pelkästä yleisöstä. Tapahtumaan ”osallistui” 500 henkeä, jotka tulivat vain istumaan ja katsomaan. Latinastahan tuo assister tulee, ja tuollainen lähellä seisomisen merkitys lienee alkuperäisempikin kuin avustaminen, mutta minulle se oli uutta tietoa.

Ketkä smurffeista ovat smurffeja?

Näissä ranskateksteissä näyttää siltä, että ”smurffit” ovat ne 99 perussmurffia (Smurffiina mukaan lukien), mutta Suursmurffi ei lukeutuisi joukkoon. Tämä on siis klassinen ”onko peukalo sormi” -ongelma. Meillä suomessa on kädessä viisi sormea, joista yksi on nimeltään peukalo, mutta englannissa (vähintäänkin joissakin sen varianteissa, olen havainnut) on ihmisillä neljä sormea ja sitten erikseen peukalo (jos pitää puhua kaikista eli fingers + thumb, niin ne ovat sitten digits). Tämä aiheuttaa käännösongelmia.

Smurffien tapauksessa ongelma on, kun kaikki smurffit tekevät jotain, esim. nukkuvat, ja sitten Ahmattismurffi herää heistä ensimmäisenä ja menee kukkulalle, niin siellä onkin jo Suursmurffi, joka on herännyt jo aiemmin. Tällainen tilanne toistui teksteissä ainakin kolmesti. Toisenlaisessa tapauksessa taas puhuttiin ”pienistä smurffeista”, jonka sitten tajusin vasta hetken mietittyäni termiksi: kun kerran Grand Schtroumpf on suoraan käännettynä ”suuri smurffi”, niin pienillä tarkoitettiinkin Suursmurffin vastinparia, ennemminkin ”pikkusmurffeja” kuin geneerisesti ”pieniä smurffeja”. Käytin ”pikkusmurffeja” yhden kerran Neljässä portissa, kun ”smurffit menivät piiloon Suursmurffin selän taakse”, ettei kuulostaisi siltä, että Suursmurffikin siinä pyörii ympyrää oman selkänsä kanssa. Nyt on sellainenkin smurffitermi lanseerattu.

Schtroumpfeur des bijoux’n kääntämisestä suomeksi

Schtroumpfeur des bijoux -albumia ei ole suomennettu. Jos se koskaan suomennetaan, haluan internetin tietävän, että käänsin Smurffeissa kääpiön nimeltä Godillot suomeksi nimellä Virsu, koska äänikirjojen sisällöstä kääntäjä ei voi tätä tietoa googlettaa eikä muista lähteistä käyne helposti selväksi, että kyseisessä alpparissa ensiesiintymisensä tekevä hahmo onkin tavattu suomeksi jo aiemmin tarinassa Unohduseliksiiri. Tällainen sivukommentti vain mahdolliselle tulevaisuuden kääntäjälle.

Oli kiinnostavaa kääntää tällaista tavanomaisempaa kaunokirjallista tekstiä, jossa on heti paljon enemmän perusmassaa kuin sarjakuvissa, vaikka nämäkin ovat vielä ihan lyhyitä lastenkirjoja. Kääntämisen kannalta se tarkoittaa, että heti pitää paljon enemmän työstää sävyjä ja nyansseja sekä sointia ja rytmiä, kun ei tehdä kuvan ja tekstin napakkaa vuoropuhelua vaan pitää tavoitella yksinään soljuvasti virtaavaa tekstiä. Mutta voi että smurffi on edelleen ihan mahdoton sana kirjoittaa. Se ei solju yhtään. Typottaminen vain jatkuu. Smuffit. Surusmurffi. Nämä smuurit on murffattu. Ja ehkä pahimpana: Vällysmurffi.

Yhteen laskettuna nämä kaikki äänikirjat vastaavat tekstimäärältään ehkä yhtä perusromaania. Eli voisin ajatella kääntäneeni tässä projektissa romaanin verran kaunokirjallisuutta. Tykkään tehdä lyhyitä sarjakuvia, koska olen huonohermoinen, mutta ei tällainen kolmen kuukauden rupeama tunnu enää niin pitkältä ajalta viettää saman aihepiirin parissa kuin joskus kuvittelin.

Smurffien päälle heitettiin projektiin vielä yksi samanlainen äänikirjakäännös lasten kuvakirjasta, nimittäin Pyjamasankareista. Siitä kertoo seuraava bloggaus kahden viikon päästä.