Lääketieteen kääntäjien koulutuksesta – Osa 1

Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (SKTL) järjesti Lääketieteen kääntäjien seminaarin Turussa 13.–14.1.2017. Seminaarin käytännön toteutuksesta vastasi käännöstoimisto Lingua FinnoMedican työryhmä. En tiivistä tässä koulutuksen sisältöä vaan käsittelen muutamia yleisluontoisia ajatuksia, joita seminaari minussa herätti. Osassa 2 aion kertoa tarkemmin paneelikeskustelusta, johon osallistuin.

Seminaarissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa toistuu tyypillisesti tilanne, jossa puhujaksi kutsutaan jonkin alan erikoisosaaja ja hän aloittaa kertomalla, ettei tiedä, mistä kääntäjille pitäisi puhua. Myös arkisissa keskusteluissa tulee usein vastaan hetkiä, kun saa kuulla, ettei keskustelukumppani osaa kuvitellakaan, mitä kääntäjän työ on – ei edes virheellisiä kliseitä. Yleensä ihmisillä on ammateista jokin käsitys, vaikka he eivät olisi koskaan nähneet, kun kyseistä työtä tehdään. Kääntäjän ammattinimike ei ole mitenkään epäselvä; kaikki tietävät, mitä kääntäminen tarkoittaa. Jostain syystä sen tarkempi kuvitteleminen tuottaa kuitenkin vaikeuksia. Onko kääntäjä edelleen niin näkymätön? Ehkä näkymättömiä ovatkin tekstit, joita alojensa ammattilaiset pyörittelevät päivittäin nähden vain sisällön ja näkemättä, että heillä on edessään kääntäjän tuotos – osoitus siitä, mitä kääntäjät tekevät.

Toinen tyypillinen ilmiö kääntäjien perehtymisessä erikoisaloihin on termiristiriidat: termityön tekijät esittelevät tyytyväisyydellä työnsä hedelmiä, kun taas erikoisalan ammattilaiset kritisoivat termejä usein tunteikkaastikin. Kääntäjä jää puun ja kuoren väliin saamaan syytöksiä käännösten lukijoilta tomppeleista termeistä tai käännöksen tilanneelta asiakkaalta siitä, jos ei ole käyttänyt virallisia, hyväksyttyjä termejä.

Jos siirrytään yleisestä kääntäjyydestä lääketieteen kääntämiseen, yksi seminaarissa toistuvasti esiin nouseva aihe oli potilaan oikeudet, etenkin itsemääräämisoikeus. Esimerkiksi potilasasiakirjoja koskevalla luennolla puhuttiin potilaan oikeudesta saada hänestä kerätyt tiedot itselleen nähtäväksi sekä oikeudesta ymmärtää omaan hoitoonsa liittyvät tiedot. Tämä vaikuttaa suuresti kääntäjän työhön esimerkiksi termivalintojen kannalta: pohjimmiltaan erikoislääkäreiden väliseksi tarkoitettu teksti saattaa tulla potilaan luettavaksi, jolloin sen on oltava potilaallekin ymmärrettävä.

Vierailulla PET-kuvauskeskuksessa kerrottiin, että potilas voi itsemääräämisoikeuden perusteella kieltäytyä lääkärin määräämästä toimenpiteestä, vaikkapa PET-kuvaukseen liittyvän säteilyn vuoksi. Ambulanssiesittelyssäkin todettiin, miten potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta, ja keskusteltiin ambulanssihenkilökunnan oikeuksista mm. aggressiivisten potilaiden suhteen. (Jos potilas aiheuttaa vaaran itselleen tai muille, häntä saa pitää kiinni, mutta ei saa huumata lääkkein.) Medikalisaatioluennolla mainittiin, miten potilasta pyritään yhä useammin puhuttelemaan asiakkaaksi. Omissa käännöstöissäni asiakaspuhe on usein kuulostanut omituiselta, mutta ymmärrän, miten sillä yritetään muuttaa sosiaalisia rooleja: passiivisesta potilaasta tulee aktiivinen asiakas, jolla on sananvaltaa (itsemääräämisoikeus) omaan hoitoonsa.

Kuulostaa siis siltä, että Suomessa potilaan itsemääräämisoikeutta suojataan hyvin sekä laeilla että lääketieteen ammattilaisten käytännön työssä. Julkisen keskustelun perusteella ongelma onkin ennemmin, että hoitoa tai apua ei saa (esimerkiksi mielenterveysongelmiin, alkoholismiin, lastensuojelussa) kuin että sitä saisi väkisin.

Toisaalta juuri ne henkilöt, jotka ovat suurimmassa vaarassa saada pakolla tahtonsa vastaisia hoitotoimenpiteitä, eivät välttämättä kykene ilmaisemaan tahtoaan tai heitä ei suostuta kuulemaan, kuten Kupittaan tapauksessa. Itsemääräämisoikeutta saatetaan polkea esimerkiksi muistisairaiden vanhusten, vammaisten ja mielenterveyspotilaiden kohdalla, joten puhetta potilaan tai asiakkaan oikeuksista on hyvä pitää jatkuvasti yllä.

Toinen seminaarissa esiin pulpahteleva aihe oli ihmisten suurentuminen. Diabetesluennolla luonnollisesti tuli esiin, miten ihmisistä yhä suurempi osa on lihavia. Ambulanssikaluston esittelyn yhteydessä ihmeteltiin, kuinka kapeita paarit ja kantotuoli ovat ja miten ambulanssihenkilökunta selviytyy ylipainoisten potilaiden siirtämisestä. PET-vierailulla kerrottiin, että jotkin potilaat ovat liian lihavia mahtumaan kuvaustunneliin ja että uusissa kuvauspöydissä on aina vain suuremmat painorajat. Meille esiteltävän pöydän painoraja oli sata kiloa, toisaalla yksikössä uudempien laitteiden 120 kiloa. Se tuntuu kovin vähältä, kun päivittäin törmää useisiin normaalipainoisen näköisiin nuoriin miehiin, joiden pituus huitelee 195 cm:n yläpuolella. Kuitenkin keskipituuden kasvamisesta harvoin mainitaan mitään.

Oma suosikkini seminaarin luennoista oli fysioterapeutti Sannakaisa Vastamäen työpaja tekonivelistä. Vastamäki esitteli ensin olka-, polvi- ja lonkkanivelten sekä niihin liittyvien anatomisten rakenteiden toiminnan ja sen jälkeen eritasoisia tekoniveltoimenpiteitä. Vastamäki osasi huomioida kääntäjäyleisön tarpeet siinä mielessä, että hän esitteli selkeästi anatomian perustermit, mutta lisäksi hän oli hyvä puhuja ja käytti selkeää havaintomateriaalia.

Seminaariohjelma oli muiltakin osin laadukas ja hyödyllinen, ja koulutustilaisuus antoi mahdollisuuden vertailla itseään muihin ammatillisesti. Kun työskentelee yksinyrittäjänä, on kiinnostavaa päästä kuulemaan, miten erilaisia koulutustaustoja, kokemuksia ja työnkuvia muilla lääketieteen kääntäjillä on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s