Kustannus-Mäkelän piirtämisopashommat tekivät paluun! Aiemmin olin tehnyt mangapiirtämisen oppaan. Tämä lyijykynäpiirtämistä käsittelevä kirja oli täysin päinvastainen kaikin tavoin!

Näin piirrät maisemia ja muita luontoaiheita – Harjoituskirja ei ole täysin itsenäinen teos, vaan sen pääkirja Näin piirrät maisemia ja muita luontoaiheita oli jo julkaistu suomeksi vuonna 2018. Sen oli kääntänyt saksasta taidokkaasti Auli Hurme-Keränen, mutta hän ei ollut käytettävissä tähän harjoituskirjaan, joten se päätyi minulle. Koska en osaa sanaakaan saksaa, tein sen ruotsinnoksesta! Olen kääntänyt ruotsista aiemmin asiatekstejä ja luen ruotsinnoksia sarjishommien tueksi, mutta tämä on ensimmäinen kirjakäännökseni ruotsista.

Ruotsi–Suomi-ottelu

Harjoituskirja on suoraan alisteinen pääkirjalle. Siinä on melko lailla samoja harjoituksia, jotka tunnistaa helposti pääkirjaa selaamalla samoista kuvista. Piirtämisohjeita oli kuitenkin muokattu jonkin verran, joten suoraan tekstiä ei voinut ottaa aiemmasta käännöksestä, ja lisäksi harjoituksia oli ryhmitelty uudella tavalla ja eri osioiden väliset johdantotekstit oli kirjoitettu uusiksi. Yritin pitää mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi samat väliotsikot, jotta kummankin kirjan hankkineet pysyisivät kartalla siitä, että kyseessä on sama harjoitus (jos vaikka haluaa ottaa kirjan mukaan luonnon helmaan, niin harjoituskirja ei ole niin tuhti kanniskeltava, kun taas kotona reffinä tanakka pääkirja on kattavampi). Joihinkin väliotsikoihin oli kuitenkin kajottava, jotta harjoituskirja toimisi itsenäisenä teoksena, kun otsikon alle olikin koottu eri harjoituksia kuin pääkirjassa.

Pääkirjan suomennos oli hyvin tarkka ja tekninen. Joko se tuli suoraan saksankielisestä tekstistä tai sitten Hurme-Keränen on hyvin kärryillä siitä, miten lyijykynäpiirrostaiteen puolella puhutaan. Harjoituskirjan ruotsinkielinen teksti sen sijaan oli paljon helpompaa kieltä. Olikohan ruotsintaja muokannut tekstiä helpommin ymmärrettäväksi? Ruotsinnoksessa esimerkiksi puhuttiin ”värittämisestä harmaalla”, kun taas pääkirjassa puhuttiin ”keskisävyisen valöörin lisäämisestä”. (Koska lyijykynähän on lyijykynän värinen, ei siitä ole erikseen harmaata väriä.) Koska yritin tehdä harjoituskirjasta pääkirjan kanssa yhteensopivaa, noudattelin aiemman suomennoksen tyyliä. Se johti siihen, että yhdenmukaisuuden vuoksi käänsin sitten uudetkin tekstikohdat ruotsista tyyliltään vaikeammiksi, ettei tulisi outoa porrasta, kun siirrytään vanhan ja uuden tekstin välillä.

Käännöksen palastelu aiemman suomennoksen pohjalta oli tarkkuutta vaativaa puuhaa. Piti vertailla huolella, vastaako kukin ruotsinkielinen ohjekohta aiempaa suomennosta. ”Tuosta kohtaa näyttää puuttuvan sana – onkohan harjoituskirjaan lisätty siis tämä sana uutena vai onko se ollut jo pääkirjassakin mutta jätetty tarkoituksella suomennoksesta pois vai onkohan jokin ruotsalaisten oma lisäys…” Se muistutti enemmän asiatekstien viilaamista kuin kirjan kääntämistä, asiateksteissä kun tapaa olla samasta tekstistä päivitettyjä versioita, joiden välisiä pikku muutoksia tutkaillaan. Vertailu vanhaan auttoi kuitenkin paljon tekstin oikeellisuudessa, koska pääkirjan suomennos vaikuttaa hyvin pätevältä ja teksti oli välillä aika vaikeaakin erikoisterminologiaa. Ruotsin termistöä on vaikeampi löytää suomeksi kuin englantia, eikä minulla ole ruotsin selvittelemiseen yhtä vakiintuneita konsteja kuin ranskan kanssa. Silti ruotsi rullasi yllättävän hyvin. Luovuuttakin sai silti käyttää miettiessään, miten kuvailla vesiputouksen tenhoavia vaahtopäitä/kuohuja ja millä tavoin pesukarhun luonteikkaita silmiä.

Entäs Saksa?

Kirjassa käsitellään luontoaiheita siihen henkeen, että mene ulos luontoon kuljeskelemaan ja piirrä siellä puita ja elikoita. Sellaisesta näkyy hyvin, ettei tekstissä olla ihan Suomessa tai Ruotsissa. Esimerkiksi piirrettävä puu voi olla aika tavallisen näköinen mänty, mutta tarkemmissa yksityiskohdissa käy ilmi, että neulaset kasvavatkin viiden ryppäissä! Siinä pitää miettiä, miten puulajeja nimittäisi, ettei lukija jää ihmettelemään. Lintuharrastajat esimerkiksi oletettavasti erottavat, että nämä kuvan tiaiset eivät nyt kyllä ole samoja kuin meillä, kun kuvioita piirretään tarkan todenmukaisesti.

Hankalin vieraan kulttuurin tapaus oli ”riista-aitaus”, jonka ääreen kannattaa piirtäjäharrastajan mennä luonnostelemaan kauriita ja muita käteviä sarvipäitä. Meillä ei pidetä kuin poroja joskus aitauksissa, eikä kuvassa oleva otus ollut mikään poro! Meillä ei vain ole mitään saksanhirvien säilytyspaikkaa. Toinen hassu kohta oli lähiseutumatkailun alla, kun piirrettiin vuoristomaisemaa. Suomessa ei koko maassa ole sennäköisiä vuoristoja, joten ihan ei pääse perusmetsäreissulla piirtelemään vuoria. Tekstissä ei kuvituksen vuoksi ollut useinkaan paljon liikkumavaraa. Olisi ollut helppoa selittää kylmäverisistä hevosista jotakin Suomeen hyvin sopivaa suomenhevosesta, mutta jos kuvassa on nimenomaan clydesdalenhevonen, niin sitten on mentävä clydesdalenhevosella, näki niitä täällä kävelylenkillä tai ei. Onneksi suurin osa kallioista ja metsämaisemista ja sorsanpoikasista ja maitotonkista oli sellaisia, jotka sopivat Suomeenkin ihan suoraan.

Opin lopulta myös pikkuisen saksaa, kun aloin selvittää ristiriitakohtia. Esimerkiksi ruotsinkielisessä tekstissäni saatettiin puhua vaikkapa ovista monikossa, dörrarna, mutta kuvassa näin vain yhden oven. Tutkin sitten saksasta, oliko käytetty ovea yksikössä vai monikossa (onko ruotsissa virhe vai minulla vain epätarkat silmät ja teksti oikein). Tällainen selvitystyö on aika vähäpätöistä, mutta tuntui silti villiltä puuhastella aivan vieraan kielen kanssa.

Käännös oikeaan

Oudoin piirre mielestäni piirustusoppaassa oli, että kun puhuttiin eläimistä, puhuttiinkin niiden oikeasta ja vasemmasta eikä piirtäjän. Eläintä ympäröivää luontoa kuitenkin kuvailtiin katsojan oikean ja vasemman mukaan. Onkohan tällainen yleistä piirustusoppaissa? Minusta se oli sekavaa ja yritin aina tarkentaa, että ”pesukarhun oikea etutassu” tai ”oikeassa reunassa”. Aina kun mahdollista, välttelin eläimissä oikeaa ja vasenta: oravalla olikin taaempi jalka ja leijonalla, jolla oli pää kenollaan, olikin ylempi ja alempi korva. (Mutta jos kenopäiselle leijonalle sitten piirtää jotakin tummennusta ”kuonon alle”, niin mikä se alle-suunta sitten on? Maata kohti oleva poski vaiko suu, joka normaalisti sijaitsee kuonon alapuolella?)

Työssä piti kaiken aikaa seurata, mitä uutta kussakin kuvassa oli varsinaisesti tehty. Kun leijonanpennulle käskettiin jatkaa tekemään karvatupsuja, piti tutkia kuvasta, puhutaanko siis edelleen korvasta, jota käsiteltiin edellisessä virkkeessä, vai tarkoitetaanko, että jatka tekemään karvatupsuja muuallekin päähän. Piti etsiä kuvasta uudet karvatupsut.

Muutenkin yhteispeli kuvien kanssa piti huomioida kaikessa, aivan kuten sarjakuvakäännöksissä. Yhdessä kuvassa esimerkiksi oli orava, ja olin kääntänyt, että ”piirtäjä valitsi tämän [valo]kuvan malliksi, koska häntä viehätti…” Kuvissa tekstin vieressä ja tekstin alla lukijan huomion veti oravan häntä. Teksti tuli kuvan takia heti tulkittua niin, että puhutaan hännästä eikä hänestä. Piti sitten muokata tekstiä vähemmän häntäänjohtavaksi.

Kääntäessä tekstistä nousi esiin monenlaisia pieniä kompastuskiviä. Taittoversioon mennessä oli kuitenkin kulunut riittävästi aikaa työn tekemisestä, jotta olin unohtanut alkutekstin vaikeat kohdat ja pystyin näkemään pelkän suomen uusin silmin – katsomaan, onko siinä todella järkeä. Ja järkeä oli! Teksti soljui eteenpäin niin, ettei mitään pulmakohtia pistänyt enää pinnan alta näkyville. Tästä tuli ihan oikea, itsenäinen kirja, eikä mikään Frankensteinin–Ulannon hirviö, jonka olen kursinut kasaan toisen ihmisen käännöksen paloista omilla tikkauksillani.

Sain heti perään seuraavan piirroskirjan, joten tästä näyttää urkenevan minulle pikkuhiljaa ihan erikoisala! Väsäsin näitä kumpaistakin pitkään, mutta ne ilmestyvät nyt samaan aikaan. Siispä blogissa on jo loppuviikosta luvassa aivan erityylistä piirrosopasasiaa, kun vuorossa on leikkisä 365 päivää taidetta väreissä.