Kuudes Kirjastokaistalla julkaistu Suomentajat lukijoiden luo -video on otsikoitu Suomentajan tuntosarvet ajan hermolla. Aikaan liittyvistä asioista keskustelevat Maria Lyytinen ja Jaana Nikula, toinen anglo-amerikkalaisen kirjallisuuden kautta ja toinen ruotsin- ja suomenruotsin suomentajana. Oletin keskustelun keskittyvän tällä hetkellä ajankohtaisiin ilmiöihin, mutta siinä käsiteltiinkin aikateemaa myös historiallisen miljöön kannalta, siis menneisiin aikoihin sijoitettujen teosten vaatimaa taustatyötä ja orientoitumista kyseisen ajan henkeen, jotta tuotettu kieli tuntuisi aikaan soveliaalta. Puhe ei ollut niinkään vanhojen tekstien suomentamisesta, sitä sivutaan ehkä tulevassa klassikkojen kääntämisen jaksossa, vaan uusista teoksista, jotka on sijoitettu menneisyyteen.

Tämä jakso tuntuu keskustelevan dekkareiden suomentamista käsittelevän jakson kanssa, joten kannattaa ehkä katsoa sekin, jos tämän videon aiheet kiinnostavat.

Lyytinen ja Nikula aloittavat kertomalla, miten he orientoituvat teoksen maailmaan. Nikula ei lue teosta ensin läpi, vaan haluaa, että teksti avautuu kääntämisen aikana samalla tavalla kuin lukijallekin. Se tuntuu minusta hurjalta: tuleekohan raakakäännöksen jälkeen valtavasti korjattavaa, kun yksittäisten sanojen tyyppiset viittaussuhteet ovat valjenneet? Mutta raakakäännöksessähän on joka tapauksessa niin paljon korjattavaa, että ehkä se menee sitten samalla vaivalla. Itse merkkailen ensimmäisellä läpiluvulla paljon epäselviä kohtia, jotka sitten selviävätkin, kun teksti etenee (esim. keneen henkilöön tai mihin esineeseen viitataan feminiinipronominilla elle). Toisaalta välillä epäilen, että sarjakuvat ovat näissä viittausasioissa epäselvempiä, koska missään ei viipyillä eikä mitään pohdiskella sen pidempään eri kanteilta. Repliikit saattavat usein jäädä vähän irrallisiksi, tai ehkä jännityksen kasvattamiseksi on tarkoituksella epäselvää foreshadowingia (ennakointia, kertoo Tieteen termipankki).

Lyytinen ilmeisesti lukee joskus pohjalle samaan aikakauteen sijoittuvia aiemmin suomennettuja teoksia päästäkseen kiinni ajankuvaan ja sen sanastoon, mutta Nikula ei, mihin Lyytinen vastaa, että niin, ”joskus herkkyys kirjan maailmaan tulee sen kirjan sisältä.” Tämä sisälle pääsemisen ajatus on minusta jotenkin kiehtova ja runollinen, kun itse teen vain pitkiä sarjoja, joiden koko tähän mennessä luotu maailma on jo etukäteen tiedossa ja hallussa. Jos haluan orientoitua työn aloittamiseen, luen sarjan edellisiä alppareita, mutta yleensä se tapahtuu tiedonhaun yhteydessä automaattisesti, kun tarkistan vaikka tietyn sivuhahmon puhetyyliä ja samalla lueskelen vanhoja osia ja vertailen aiempien kääntäjien eri ratkaisuja. Olisi jännittävää tarttua täysin puhtaalta pöydältä uuteen tai erilliseen teokseen, mennä ensi kertaa sen maailmaan ja katsoa, miten se avautuu. Jännittävää mutta työläämpää.

Nikula mainitsee, että jokaisella kääntäjällä pitäisi olla lähipiirissään poliisi ja oikeuslääkäri, koska niitä aina tarvitaan. Olen itse pärjännyt ilman, varmaan lastenkirjapuolen suomentajat myös. Tunnistan kyllä ajatuksen. Itse kaipaisin armeijatermeihin usein apua, mutta toisaalta juuri historiaan sijoittuvat tekstit ovat omanlaisensa ongelma verrattuna nykyhetkeen sijoittuviin: pelkkä armeija-asiantuntijuus ei riitä, vaan pitäisi tuntea historiallisten armeijatermien vertailtavuus maiden välillä (kun vertailtavuutta ei välttämättä ole.)

Sitten keskustelijat siirtyvät siihen ajankohtaisuuteen, jota odotin, eli ajassa liikkuviin ilmiöihin ja niiden tunnistamiseen. Esimerkkinä Nikula mainitsee dekkarien murhamotiivien kautta esiin nousevina teemoina maahanmuuttajien toiseuttamisen ja parisuhdeväkivallan. Hän kertoo, miten on seurattava esimerkiksi maahanmuuttajaslangia mutta samalla oltava tarkka sen kanssa, millaisia arkkityyppejä tulee luoneeksi suomenkieliseen teokseen, kun täydellinen vastaavuus alkutekstin kanssa ei ole mahdollinen (ja koska slangi myös vanhenee nopeasti).

Lyytinen mainitsee intersektionaalisen feminismin sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ja sukupuoleen liittyvät persoonapronominit tämän hetken herkkinä aiheina. Erityisesti persoonapronomineilla pelaaminen on tietysti hankalaa suomeksi, ja laajemmin alan terminologia ei ole vielä suomeksi kovin vakiintunutta tai se on vähän kömpelöä kaunokirjallisuuteen, vaikka asiateksteissä menisikin. Minulla näitä ei ole tullut vielä töissä vastaan, mutta tunnistan ne tämän hetken kuumiksi aiheiksi. On raskasta luoda aika lailla tyhjästä uutta sanastoa, mutta juuri siksihän suomentaminen on tärkeää, että tulisi myös omakielistä puhumistapaa ulkomailta, missä asia on varsinaisesti keksitty, jotta maahantuotu ajattelu voisi käydä vuorovaikutusta paikallisen oman diskurssin kanssa niin, ettei kaikki keskustelu aiheesta ole pelkkää enkkujargonia somessa. Toisaalta kaikki ajankohtaiset ilmiöt eivät välttämättä ole relevantteja Suomessa, ja siksi alan sanastoa ei ole, mutta on silti hyödyllistä päästä lukemaan, millaisia yhteiskunnallisia ongelmia toisaalla on.

Nikula miettii, googlaako mikään muu ammattiryhmä näin paljon kuin kääntäjät. Tulee mieleen, että määrällisesti ehkä koodarit, vaikka he ehkä suppeammilta aihealueilta. Koodareilla on kuitenkin se etu, että ala on nuori ja siksi kaikki tieto löytyy netistä, kun taas juuri menneisyyteen sijoittuvat tekstit ovat sellaisia, että voi joutua tiedonhaussa turvautumaan myös painettuihin kirjoihin. Valitettavasti kukaan ei ole huvikseen digitoinut kaikkea maailman tietoa kirjoista nettiin. Tietyistä historiallisista aikakausista löytyy valtavasti tietoa, mutta jostakin muutaman vuosikymmenen takaisesta välttämättä ei. Ja miksi kaikkia sarjakuvahahmoja ei ole jossakin jättikatalogissa esiteltyinä? Miksi esimerkiksi yritysjohtajilla tai kirjailijoilla ei ole välttämättä omia nettisivuja? (Suomeksi! Enkku-LinkedIn ei auta.) Tai kääntäjillä, jotka sentään tietävät tiedonhaun tarpeen, mutta eivät ajattele, että joku toinen voisi tarvita tietoa heistä vaikka kääntämisen tutkimusta varten. Haluan kaiken tiedon!

Nikula sanoo, ettei usko ”kameleonttikääntäjiin”, jotka pystyvät menemään kenen tahansa nahkoihin. Se on ristiriidassa kääntäjäfoorumeilla käydyn yleisen nettipuheen kanssa, että kääntäjien tehtävähän on nimenomaan asettua kenen tahansa asemaan. Nikula perustelee väitettään sillä, että oma persoona vaikuttaa väistämättä aina tulkintaan. Toisaalta Nikulan mukaan eläytyminen on kaunokirjallisuuden kääntämisen edellytys. Tässä lienee taas yksi esimerkki siitä, miten kääntäminen on mahdotonta, mutta silti sitä tehdään koko ajan. Luodaan erilaisia versioita alkutekstistä, ei toisintoja. Lyytinen kommentoi kääntämisen intuitiivisuudesta, ja miten työssä tehdään koko ajan sävyvalintoja. Luultavasti osa sävyvalinnoista on myös tiedostamattomia, vaikka ammattilaisen olisikin hyvä miettiä antamaansa kuvaa tietoisesti.

Lyytinen ajattelee tällaisista ”voiko nainen kääntää mieskirjailijoita” -tyyppisistä kysymyksistä, että kääntäjän on aina oltava kyseisen kirjailijan ja tekstin puolella. Esimerkiksi teoksen naiskuva voi olla vanhanaikainen, mutta naissuomentajan on silti palveltava kirjailijaa. Tästä tulee mieleen omat kokemukseni Bruno Brazilin uudelleensuomentamisesta. Naisten dialogi käsitteli huulipunan korjaamista kissatappelun jälkeen, ja sylissä istuvia sihteerikköjä muruteltiin. Tämä naiskuva tuli kyllä ilmi tekstin lisäksi myös kuvituksesta ja juonesta, mutta onneksi osa puhutteluista katosi luontaisesti tiivistämistarpeen takia. Tietenkin puhuttelut kertovat henkilöiden välisistä suhteista ja omasta ajastaan, mutta toisaalta tuntuu, että pitää olla myös päähenkilösankarin puolella ja varoa nolaamasta häntä, kun tekstiä suomennetaan 2010-luvulla. Että kirjailijan intentio ei ole esittää juuri päähenkilöä seksistinä vaan aidosti myötätuntoisena ihmisenä, joka tunteikkaasti puhuttelee kollegoitaan pikku lintusiksi ja vihollisiaan naarastiikereiksi.

Kestääköhän vielä vuosikymmeniä, että saan suomennettavaksi ensimmäistä kertaa sarjakuvan, jossa tekijänä olisi nainen, kuvittajana tai kirjoittajana… Sitten olisi enemmän pohjaa pohtia sukupuolen vaikutusta työhön, kun olisi kokemusta muustakin kuin miesten teosten suomentamisesta. En ole koskaan tarkoituksella muokannut miesten kirjoittamien naishahmojen repliikkejä pelkistä naiseussyistä, mutta varmasti tiedostomattomasti on tullut korostettua eri sävyjä. Kääntäessäni Pikon ja Fantasion Tora Torapa -albumia törmäsin väitteeseen, että Fournier olisi luonut Ororean hahmon uudeksi aktiiviseksi naissankariksi korvaamaan liian ärsyttävän Tiinan. Minusta Tiina ei ole erityisen ärsyttävä (Ahvenaario-blogi kommentoi Tiinaa hyvin), mutta mukavaa että tällaista hermoille käyvän, tunkeilevan naisen roolia on kyseenalaistettu ja sen johdosta sarjan naiskaarti on vähän laajentunut. Mutta Tora Torapasta on kohta 50 vuotta, ja jos Tiina ja Fantasio kohtaavat nyt, homma ei ehkä mene heti ärsyttäväksi nahisteluksi.

Nikula kommentoi ”voiko nainen kääntää mieskirjailijoita” -kysymykseen, että hänen kustannustoimittajansa oli sanonut, ettei nuori mieshahmo käyttäisi sanaa ”ihana”, eli tämäntyyppisillä tavoilla suomentajan sukupuoli vaikuttaa sävyihin tahattomasti. (Dekkarijaksossa mainittiin samasta esimerkkinä ”tupsahtaminen”.) Olin itse kuullut tämän ihana-väitteen jo kääntämisopintojen aikana, ja olen sen jälkeen pannut aina merkille, kun kuulen miesten käyttävän sanaa ihana. Ja niitä on ollut muutama. Väitän, että kielenkäyttö on tältä osin murroksessa, ja nuoremmat miessukupolvet käyttävät jo ihanaa. Ihanaa!

Lyytinen huomauttaa, miten hyvä siksi olisikin, että kustannustoimittajalla on eri tausta kuin kääntäjällä. Mainitsinkin jo dekkarijakson yhteydessä, että minulla on kustannustoimittajani kanssa eri murretausta, mistä on ollut hyötyä, kun tekstiä hiotaan, ettei se kuulostaisi oudolta lukijalle, joka on kotoisin eri perältä kuin minä.

Keskustelijat pitävät näistä syistä hyvänä, että kääntäjäkunta monimuotoistuu, mutta toisaalta se nostaa heidän mukaansa esiin kysymyksen ammattilaisuudesta ja amatööriydestä kääntämisessä: keillä on pääsy kääntämisen opintoihin ja alan töihin?

Ajankuvaan ja ajankohtaisuuksiin perehtymisen lisäksi keskustelijat puhuvat kirjailijaan perehtymisestä. Lyytinen kertoo katsovansa joskus netistä videoita, joilla kirjailijat kertovat teoksestaan. Itse varmasti tekisin näin myös, jos sellaisia olisi saatavilla, että kuulisin, mikä on kirjailijan itsensä mielestä teoksen tärkeintä ydintä. Tai ihan vain inspiraatioksi, juurikin työhön orientoitumiseksi, että mielessä olisi jonkinlainen henkinen maali, mihin pyritään, eikä pelkkä ensimmäinen sivu. Toinen puhujista (olisiko sitten ollut vuorostaan Nikula) kertoo, että kirjailijan olemus kyllä häälyy työn taustalla, jos sen tietää. Sekin varmasti ohjaa sävyvalintoja: et puhu pelkästään tietyn hahmon suulla, vaan tietyn kirjailijan puhuttaman tietyn hahmon, suomennat tavallaan kahta henkilöä samassa repliikissä. Kirjailija voi vaikuttaa käännöstyöhön erityisesti, jos häneen on henkilökohtainen yhteys ja hän esittää omia toiveitaan, kuten Nikulan tapauksessa, kun hän suomentaa suomalaisia kirjailijoita ruotsista ja välimatka kirjailijaan on lyhyt.

Tämäkin jakso liittyy Amanda Gormanin runoteoksen kääntämiskohuihin eri maissa. Minulla ei ole niihin juuri kantaa, mutta on ollut kiinnostavaa seurata eri mielipiteitä, koska harvoin kääntämiskeskustelu on näin aktiivista. (Mutta kun seuraa Suomen Gorman-keskustelua on hyvä tiedostaa, että Gormania työparinsa kanssa suomentanut runoilija Aura Nurmi ei ole sama henkilö kuin kaunokirjallisuutta suomentava kaimansa Aura Nurmi.) Gormania ja sen taustailmiötä käsittelevä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton Käännetään rautalangasta -podcastin Kuka saa kääntää ja ketä -jakso jatkaa mukavasti vuoropuhelua tästä samasta aiheesta. Siitä jäi mieleen erityisesti huomio: ”Kääntäjällä on valta-asema sisäänrakennettuna vaikka ei välttämättä vallanhimoa.”